perjantai 14. lokakuuta 2011

"Kelpaanko minä?"

Olen viime aikoina löytänyt hienoja kysymyksiä, joita itseltäni usein kysymällä voisin ohjata elämääni juuri siihen suuntaan kuin toivoisin. Mutta. Aina kun en keskity mieleni on kysymässä minulta tuota ikuista kysymystä: "Kelpaanko minä?" Jos/kun teen niin tai näin, tai jos jätän tekemättä näin, niin kelpaanko silloin. Kelpaanko muille, heidän tai itseni mielestä. Entä kelpaanko itselleni, juuri nyt.


Se syvä huoli oman olemisen oikeutuksesta on iskostunut niin lujasti, että suurimman osan ajasta elän tuossa huolessa ja annan sen ohjata itseäni. Aivan muualle kuin mitä todella tahtoisin. Ja annan sen pitää yllä minussa jatkuvaa epämiellyttävää ja stressaavaa olotilaa. Annan sen viedä positiivisen energiani ja jumittaa minut ahdistuneeseen pysähdyksen tilaan.

Tottumuksen voima on vahva. Ja siihen on helppo jumahtaa. Tuttuun epämiellyttävään oloonkin. Muutos on epävarmuutta, eikä alkuun siis miellyttävä olo sekään.

Mutta kelpaanko minä itselleni? Koko ajan? Miksi niin iso osa (varsinkin siitä tiedostamattomasta) minusta vastaa aina vain: "Ei!" ....... (Tästä eteenpäin minulla ei ole hajuakaan, mitä tähän kirjoitan.) En usko, että olen yksin tämän sisälläni piileskelevän ajatuksen kanssa, ajatuksen ja tuntemuksen ettei pohjimmiltaan tunne ja koe kelpaavansa.

On tapoja psyykata itseään, on affirmaatioita, NLP:tä, mietiskelyä ja vaikka mitä. Mutta mukavuudenhalu on vahva ja mitä väsyneemmäksi itsensä tuntee, sitä vahvemmin mukavuudenhalu hallitsee ja saa lysähtämään toimimattomaksi. Onneksi kuitenkin elämä on jatkuvaa valintaa siitä, mihin ohjaan itseäni. Luultavasti annan tuon kelpaamattomuuden ohjata itseäni vielä kauan ja usein. Teen myös toisenlaisia valintoja, toivottavasti yhä useammin, niin että niistä kasvaa niin vahva polku-tie-valtaväylä, jota pitkin aikanaan onkin jo tosi miellyttävää ja itsestäänselvää kulkea. Myötäluovan innostuksen, puhtaan ilon, ehdottoman rakkauden ja yhä syvemmän sisäisen ja ulkoisen rauhan suuntaan. Nähden mielessäni uudenlaisen mielikuvan itsestäni ja maailmasta yhä rakastavampana, kauniimpana ja rauhaisampana.



Onneksi joka hetkessä on uusi valinnan mahdollisuus! Toivottavasti teemme yhä useammin yhä ihanampia rakkaudellisia valintoja.

***

12 kommenttia:

Valorun valakiat kirjoitti...

Varmasti useimmilla on osansa näitä kelpaamattomuuden hetkiä, välillä ne yllättävät ihan puskista ja saavat kontilleen. Ehkä ne kuitenkin tavallaan vievät omalta osaltaan meitä eteenpäin, oppimaan ja huomaamaan että kyllä me vaan kelvataan :)( välillä se käy todellakin työstä!) Pomppelehdin eestaas blogeissasi, minä näin herkän, ajattelevan ja kivan ihmisen.

Kiki kirjoitti...

Ilahduttaa kovasti, Valoru, että pomppelehdit blogeissani!
Näissä blogeissa näkyvätkin yleensä ne parhaimmat puoleni (joita onneksi kykenen itsekin usein näkemään...), ne vaikeammin hyväksyttävät saavat kovasti yrittämään itseni piilottamista ja sisäiselle superkriitikolleni en kelpaa, vaikka olisin parannettu painos Äiti Teresasta!
Mutta onneksi aina tulee uusia valintoja, sekä minulle että maailmaille, ja elän toivossa että me kaikki olemme menossa (varmaan haasteiden kauttakin) kohti yhä avoimempia, rauhaisampia ja rakastavampia aikoja.

-Angel- kirjoitti...

Heippa valinnan vapauden valitsija, hae lahjasi blogistani... :)

Kiki kirjoitti...

Kiitos paljon, Angel!

aikatherine kirjoitti...

totta! On hetkiä kun kyselee riittävyyttään ja se on vain hyvä, omia pätevyyksiään on syytäkin vähän kyseenalaistaa että ei tule ihan itsekkääksi. Toisaalta ei voi koskaan kuitenkaan kelvata kaikille, eikä ole tarviskaan. erilaisuus on rikkaus, mutta on myös vaikeaa. Samankaltaisuus voi lopulta olla kaikkein vaikeinta, kun näkee omat heikkoudet toisessa.. "eihän sitä kestä erkkikään"

Kiki kirjoitti...

Terve itse-epäily on kieltämättä hyväksi, Aikatherine! Kunpa se kelpaamattomuuden ajatus pysyisikin vain siinä, eikä saisi turhaan jähmettymään elämässä yksinäisyyteen ja vanhoihin kaavoihin. Mutta toivon ja luotan, että tulee yhä uusia innostavampien kysymyksien ohjaamia valintoja.

Liplatus kirjoitti...

Hei Kiki,
pysäyttävää on pohdintasi.
Tärkeitä asioita.

Hyvää päivää Sinulle! blogisi on ollut hiljainen, niinpä tulin tänne Valon kipinään.

Hyvää syksyä Sinulle!

Kiki kirjoitti...

Kiva, kun tulit käymään täällä, Liplatus! Kuvienkäsittely tuntuu nyt olevan mulla lähes seis, mutta ehkäpä kun syksy etenee kohti talvea, niin innoitus ehkä palaa??

Asta kirjoitti...

Hei Kiki, olisi helppo sanoa että me kaikki kelpaamme juuri sellaisina kuin olemme. Mutta ihmisiä kun olemme, niin meidän on lakkaamatta pohdittava olemustamme ja tarkoitustamme. Siinä meillä riittää elämäntehtävää kerrakseen. Olen mikä olen, hyväksyn itseni, haluan muuttua. Sillä reissulla risteilemme koko elämämme ajan ja niin on hyvä. Jos lakkaisimme kyselemästä itseltämme itsestämme, niin jotain olennaista puuttuisi eikä muutoksen pienet kivet hioisi olemustamme itseämme ja toisiamme ymmärtämään. Kiva kun olet taas kirjoittanut tänne. Lämpimiä tuulahduksia,pieniä liekkejä ja heleää hehkua tähän niin kaihoisaan syksynaikaan sinulle!

Kiki kirjoitti...

Oikein lämpimiä tuulahduksia, hehkuvia ruskavärejä ja kuulaan aurinkoisia syyspäiviä Sinullekin, Asta! Odottelen aina innostuksella uusia hienoja taideteoksiasi...

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Jäin pitkäksi aikaa miettimään sanojasi. Niin tuttuja ja niin totta. Kelpaanko minä? Tämän kysymyksen parissa olen itsekin viettänyt paljon aikaa ja elämäntilanteesta riippuen päätynyt täysin vastakkaisiin vastauksiin.

Tärkein lisä kysymykseen lienee se, jonka jo kirjoituksessasi lisäsit: kelpaanko minä itselleni. Se määrittää kaiken muun ja heijastuu ympärillemme, muiden ihmisten käsityksiin meistä. Ihmisen tulee ensin kelvata itselleen, kelvatakseen täysin toisille, muussa tapauksessa jää monia pimeyteen piilotettuja ovia avaamatta. Ja ne ovet ovat yleensä niitä, joissa ihmisen todellisin sisin tapahtuu.

Joskus vain on mentävä niin polvilleen, ettei ylös pääsyä ole, ennen kuin on käynyt keskusteluja itsensä kanssa, hyväksynyt itsessään sen, ettei ole täydellinen eikä siksi koskaan tule. Oma kelpaamattomuus itselle vain sokeuttaa, joskus liian pitkäksi aikaa. Aina on kuitenkin toivoa siitä, että aikanaan löyutyy vastauksia, hyväksyy itsensä ja kykenee jatkamaan matkaa.

Kerrassaan upea ja ajatuksia herättävä kirjoitus, oikeaan aikaan esitettyjä kysymyksiä. Tieto siitä, että myös muut painiskelevat samojen kysymysten parissa, auttaa omaa kysymysten esittämistä sekä vastausten etsimistä, joskus ehkä löytämistä. Kiitos kauniista kirjoituksesta ja valoisaa viikonloppua...:)

Kiki kirjoitti...

Kiitos, Pitsit sekaisin! Nykyään blogeilla alkaa näkyä hämmästyttävää avoimuutta ja rohkeutta yhä kokonaisvaltaisempaan itsetutkiskeluun. Se tuntuu hyvältä, rohkaisee itseäkin toimimaan samoin, ja kuten sanoit, se että huomaa muidenkin samojen asioiden kanssa painiskelevan, tekee elämästä paljon inhimillisemmän ja vähemmän yksinäisen.