sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Mikä olisi tärkeintä minulle

Jos voisin herättää koko maailman,
näkemään, kuulemaan, kokemaan toinen toisensa
meidän kaikkien yhteisen olemassaolon.

Jos kukaan ei enää menisi piiloon todellista itseään,
vaan kohtaisi ja näyttäisi myötätunnolla
kaikki kipeätkin osat itsestään.

Jos kukaan ei jättäisi välittämättä,
ei jättäisi kohtaamatta todella toista ihmistä,
ei pitäisi toisen hyvin vointia vähempiarvoisena.
vaikka tämä olisi miten kaukana,
vaikka tämä ei kuuluisikaan siihen yhä pienenevään piiriin,
jota kutsumme kulloinkin meiksi.



Jos kukaan ei kuvittelisi pää puskassa,
että ongelmat voi kaikki lakaista ikuisesti maton alle..
Jos kukaan ei lapsen lailla lyhytnäköisesti kuvittelisi,
että aikaa muutokseen on loputtomasti.

Jos annettaisiin piut paut lisää hamstraamiselle,
piut paut turhissa kilpailuissa pärjäämiselle,
ihmiset rikkirepivälle suorittamiselle.

Jos edes jostain sisältämme
löytyisi pieni pisara todellista ihmisyyttä,
joka kestäisi kauemmin kuin yhden pinnallisen toivotuksen,
parin pienen aikomuksen verran,

Jos valitsisimme lämminhenkisen pienen elämän
tässä ja nyt..
Jos alkaisimme elää tätä hetkeä,
ainoaa jossa voimme oikeasti elää,
eilisen ja huomisen sijaan.

Jos kukaan ei siirtäisikään vastuuta muutoksesta muille,
ei odottaisi, että muut toimivat ensin.

Jos jonain päivän olisikin
ihmisen sisin arvomaailma muuttunut,
niin samalla silloin muuttuisi kaikki muukin...


***

perjantai 7. syyskuuta 2012

Liikaa kaikkea...

Viimeisimmästä postauksesta on vierähtänyt niin kauan, että kirjoitan tänne jotain viime aikojen tuumailuistani. Eniten olen pyörittänyt mielessäni riittävyyden ja lisää ahnehtimisen kysymystä.
Olen törmännyt moniin hyviin kirjoituksiin tästä aiheesta (mm. kirja Riittää jo!), on ilmeistä että yhä useampi meistä alkaa havahtumaan jatkuvan lisää haluamisen järjettömyyteen. Meillä on jo niin valtavan paljon lähes kaikkea, mutta silti juoksemme suurimman osan aikaa haluamassa aina vain jotain lisää. Jatkuvasti lisää tavaroita: vaatteita, teknisiä vempaimia, pikkasen parempaa autoa, taloa, kodin sisustusta jne. Jatkuvasti haluamassa vähän lisää rahaa, jotta noita kaikkia voisi ostaa. Kuulemma tutkimuksen mukaan olemme tyytyväisimpiä (hetkellisesti), kun meillä on aina pikkuisen enemmän kuin ihmisillä ympärillämme. Joten pitää saada uusi kännykkä, paremmat objektiivit kameraan, uudempi auto, tyylikkäämmät vaatteet, monenlaista uutta tavaraa vaikkapa kodinsisutukseen.  Haluamme myös olla hieman parempia milloin missäkin, hieman arvostetumpia kuin ihmiset keskimäärin. Ja niin sitten talouselämää pyörittävien, huonolaatuista uutta tavaraa (ja sen ehdotonta tarvetta) liukuhihnalta kuluttajille(!) syöttävien lyhytnäköisten johtajien on helppo ohjata laumaa yhä kestämättömämpään tilanteeseen. Meitä pyritään pitämään jatkuvassa lievässä ahdistuksen, puutteen tuntemuksen ja pelon tilassa taitavalla markkinoinnilla ja uutisoinnilla.



Kun olemme aina haluamassa jotain, emme koskaan voi olla täysin tyytyväisiä hetkeä pitempää aikaa. Meidät on niin ehdollistettu haluamaan enemmän, että siitä irrottautuminen edes tietoisesti on todella hankalaa. Vaikka kuinka huomaisin jatkuvan lisää haluamisen järjettömyyden, niin silti mieleni yrittää jatkuvasti vakuuttaa minua siitä, että minun pitäisi saada mm. uusia parempia varusteita kameraani. Että minun pitäilsi tehdä ja suorittaa, suorittaa, suorittaa, enemmän, jotta minua arvostettaisiin enemmän, että minusta pidettäisiin enemmän. Koko ajan komparatiivia ja usein vielä superlatiiviäkin. Ja se saa ihmiset suostumaan käsittämättömiin asioihin epäinhimillisessä työelämässä ja unohtamaan lähimmäisenrakkauden ja yhteisen hyvän usein vapaa-aikanakin. "En minä jaksa enää muista välittää, kun nyt jotenkin jaksaisi edes perheensä elannosta (=kaikesta mahdollisesta tavarasta) pitää huolen".



Sitäkö todellakin haluamme? Enkö voisi vain pysähtyä tähän hetkeen ja todeta, että minulla on todella runsaasti kaikkea (vaikka en todellakaan ole ns. rikas suomalaisen mittapuun mukaan) eli enemmän kuin riittävästi ilman, että jatkuvasti hamuan ja haikailen lisää? Enkö voisi kertoa itselleni, että olen tyytyväinen ja keskittyä elämään antaumuksella tätä kulloistakin hetkeä, keskittyen rauhalliseen ja rakastavaan olemiseen, kokemiseen ja juuri tämän hetkisen puuhani tekemiseen mahdollisimman rentoutuneesti ja nauttien koko olemuksellani?



tiistai 19. kesäkuuta 2012

Valon juhla

Puuttuuko Sinulta jotakin? Nyt? Yleensä? Useimmiten? Ajatteletko, että voit olla onnellinen ja rauhallinen vasta, kun... olet suorittanut joitakin velvollisuuksia ensin tai kun olet saanut jotain puuttuvaa lisää? Tai ettei edes oikein mikään enää anna mitään sellaista todellista, mitä syvimmin kaipaat?



Jotenkin minusta tuntuu, että rauhani on paljon kauempana kuin ennen. Ennen oli helppo melkein milloin vain hengittää hetki hitaasti ja kääntää suupielet ylöspäin. Ja siinä se rauha oli. Sen aikaa kuin muistin siinä pysyä. Nyt vaikka kuinka hengitän ja pyrin pysähtymään rauhaan, ei se enää olekaan siinä. Olen miettinyt miksi.  Onko rauha karannut minulta? Vai onko käsitykseni rauhasta muuttunut, etsinkö syvempää ja täydempää rauhaa kuin ennen?

Tuntuu, että varsinkin kehoni on kadottanut rauhansa. Ajattelenkin, että nyt sieltä pyrkivät ulos kaikki ne vanhat patoutumat, jotka estävät syvempään rauhaan menemisen. En oikein vielä ole oivaltanut, miten ne saan vapautettua. Tai en ole ollut valmis siihen, mitä siihen tarvittaisiin. Silti, vaikka oloni olisi päivä päivältä tukkoisempi, on minulla jotenkin vaan sellainen olo, että tämä kaikki on tarpeen ja ettei minun tulekaan väkisin runnoa mitään asiaa läpi nyt. Vaan, että nyt on sellainen aika, jolloin asiat etenevät omalla painollaan pitkälti ja kaikki tapahtuu kun aika ja kaikki minussa on siihen valmis. On vain oltava kärsivällinen. Ja irrotettava pyrkimyksestäni hallita kaikkea omassa (ja mielellään tietysti muidenkin...) elämässä aina pieni hitunen kerrallaan.



Elän (tai tällä hetkellä lähinnä olen) siis juuri sillä lailla, kun meitä täällä Suomessa on aina kovasti varoitettu tekemästä. Meille sanotaan, että tärkeintä on uurastaa, vaikkei mitään hyötyä ja mieltä siinä näkisikään. Opetetaan, että on oltava kiltti (= toteltava jotain muuta kuin itseään), viimeisen päälle suorittava ja ylitehokas (vaikka oma olo muuttuisi miten sietämättömäksi), kuljettava kuin juna samoja materialistisia arvoja pönkittäviä raiteita, joita yhteiskunta on opettanut pitämään tärkeinä (vaikka suurin osa siitä mitä tekee, olisi vastoin omia arvoja).

Kun kaikki minussa huutaa tarpeeksi kovaa, on minun pakko kuunnella... Ei jää muuta vaihtoehtoa kuin pysähtyä etsimään ja löytämään niin kauaksi aikaa, että selvyys löytyy. Ymmärrys siitä miksi olen täällä, vaikkei tässä tunnu olevan mitään järkeä. Ainakin olen löytänyt monta etsittävää asiaa: sisäisen rauhan, kaikkiaalisen rakkaudenyhteyden, elämisen merkityksen ja mielekkyyden, tämän hetken ilon. Ne kaikki ovat vielä kovasti hakusessa, mutta on siis tämä oleminen ainakin selkeyttänyt osittain sitä, mitä olen etsimässä. Olen löytänyt konkreettisia unelmiakin, ehkä asiat etenevät niidenkin suhteen kun aika ja minä olemme valmiit.



Tätä elämä siis on minulle. Nyt. Ei ehkä kovin elävää, ei ehkä sitä, mitä ajattelisin haluavani. Mutta kun oikein ajattelen, niin kuitenkin luultavasti juuri sitä, mitä sen pitää nyt ollakin, jotta eri osaset minussa  jatkavat kehitystään siihen suuntaan, mikä on pyrkimykseni.

Juhannusviikko jatkuu, valoa on, yötä myöten. Valo on mahtavan ihanaa. Toivon ja uskon, että myös sisäinen valo lisääntyy, ehkä kuin spiraali, aina kasvaen, mutta käyden myös tummempien varjojen kautta.

Juhannus on useimmille suomalaisille myyttinen, taianomainen juhla. Toivon, että löydämme kaikki tälläkin kertaa siitä jotain erityistä ja lämpimästi ihmisyyttä kasvattavaa. Luonnon- ja lähimmäisenyhteyttä. Olkoon juhannuksesi siunattu, miten tahansa uskonnollisuuden näetkin!



***

perjantai 1. kesäkuuta 2012

Mitä Suomessa tapahtuu nyt?

Luin Facebookista luotettavan lähiomaiseni lähettämän linkin, jonka toivon teidänkin lukevan:
LUE TÄMÄ
Sukulaiseni oli saatteeksi kirjoittanut: Oon pari kertaa nähnyt vierestä suunnilleen samanluontoisia tapauksia, kerran junassa ja kerran kaupassa helsingissä fredalla. En ole uskaltanut millään tavalla puuttua asiaan tai kommentoida asiaa, kun olen nähnyt sen vartijoiden raivon, voiman ja agressiivisuuden. Myöhemmin, usein, vuosien ajan mua on kaduttanut, että en silloin fredalla yrittänyt auttaa vanhaa, lähes liikuntakyvytöntä vanhaa miestä, jota pahoinpideltiin, koska hän ei pystynyt liikkumaan nopeasti pois kaupasta. Mies ei ollut minkään huumaavan aineen alaisena. Pelkäsin. Yleensä puutun ton tapaisiin asioihin. Vähän raukkamaista, että en silloin puuttunut. Toisaalta kukaan muukaan ei auttanut. Ei pidä yleistää, suurin osa vartijoista on ok.


Olen jo pidemmän aikaa seurannut huolestuneena, kun Suomessa mennään kaikissa huolestuttavissa asioissa Amerikan mallia, vain hieman jälkijunassa. Joten kaikki, mitä siellä on pahasti pielessä, tulee tänne vähän myöhemmin.

Useimpien ihmisten elämä alkaaa olla sisäisesti yhä tyhjempää, sitten lisätään alkoholin käyttöä, ylensyömistä, TV:n tuijotusta, tietokonepelien pelailua, muuta koneellasurfaamista. Kontaktit toisiin ihmisiin alkavat olla yhä lyhyempiä, yhä pinnallisempia, perheiden sisälläkin. Työ- ja kouluelämä ovat yhä raadollisempia ja ahdistavampia. Yhä harvempi jaksaa enää välittää oikeasti mistään, lähiöissä ne ihmiset, jotka ovat jo menettäneet toivonsa roskaavat surutta ja mellastavat, ja muut eivät jaksa juurikaan välittää. Roskat jäävät sinne ja lisääntyvät, mellastamista aletaan pikkuhiljaa pitää normaalina käytäntönä. Alkaa slummiutuminen. Poliisiautojen pyöriminen nurkilla ei edes hämmästytä enää. Rikkaimmat muuttavat pois omille asuinalueilleen, jotka kohta luultavasti Amerikan malliin aidataan ja varustetaan aseellisilla vartijoilla. Ruokatuotantokin keskitetään (taitavasti piilotettuun) erittäin epäterveelliseen suurtuotantooon, kuten äskettäin TV:ssä näytetystä dokumentista kävi ilmi.

Niin valtavasti huolestuttavaa asiaa. Ei ihme, jos yhä useampi lannistuu, käpertyy itseensä ja etsii enää vain hetken nautintoa, hinnalla millä hyvänsä. Ja kun oikein kurjalta tuntuu, niin sitten saattaa ampua niin monta ihmistä kuin mahdollista ja ehkä päätteeksi vielä itsensäkin.

Mutta tämä kaikki voidaan pysäyttää. Oikeasti. Pysäytettiinhän Libyassa ja Egyptissäkin pahasti pielessä ollut hallinto aloittamalla netissä sen julkituominen, että emme me tätä oikeasti tahdo!

Mielestäni alkaa olla korkea aika tehdä niin Suomessakin!

***




keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Ei luettavaksi, vain tekninen toimenpide Google+:aa varten

Koska Google+:ssa tulee blogienkin kuvat väkisin näkyviin, laitan sinne tälläisen. Anteeksi kannaltasi turha postaus! :)


maanantai 14. toukokuuta 2012

Vapaus?

Mitä on vapaus? Useimmat sanovat sitä kovasti kaipaavansa. Mutta milloin olisi todella vapaa? Helposti ajatellaan sen olevan pakkojen puuttumista. Mutta onko se sitä? Minulla on tällä hetkellä elämässäni varmaan aivan poikkeuksellisen vähän pakkoja. Silti en tunne/koe olevani ollenkaan vapaa.

Miten sitten tulisin vapaaksi? Vapaa olisin, jos en antaisi minkään sitoa minua. Jos en tuntisi onneni riippuvan ulkoisista olosuhteista. Jos en tuntisi tarvetta omistaa ainuttakaan asiaa (ei edes kattoa pääni päälle seuraavaksi yöksi), jos en tuntisi onneni olevan riippuvainen rakkaimpien ihmisten pysymisestä elämässäni. Jos voisin antaa elämäni asioiden ja ihmisten tulla ja mennä niin kuin ovat tullakseen (nauttia kiitollisena hyvistä hetkistä ja ottaen stoalaisesti hyväksyen vastaan vaikeat hetket) . Jos en olisi takertunut ajatuksiini ja asenteisiini, joiden mukaan mm. pitää olla jokseenkin terve ollakseen onnellinen. Jos en olisi takertunut uskomuksiini, että on kurjaa olla yksinäinen. Tai taipumuksiini jatkuvasti määritellä asioita hyviksi tai pahoiksi, ja sen jaon perusteella pyrkiä jatkuvasti välttämään jotain ja kahmimaan lisää jotain toista.

Haluaisinko siis todella olla vapaa? En missään nimessä. En ole siihen vielä ollenkaan valmis. Vaikka jotain pientä vapautumista hiljalleen minussa tapahtuukin, niin todella paljon minun on muututtava, jotta edes haluaisin olla vapaa. Niin paljon oman mieleni rakennelmiin olen kiintynyt ja kiinnittynyt...

Eläköön siis itse rakentamani vankeus!

Kyllä ihminen on hassu olento...:)

***

torstai 10. toukokuuta 2012

Suosittelen lämpimästi

Olen lukenut paljon hyviä (ja huonompiakin) kirjoja, joista monia olisin voinut suositella lämpimästi. Nyt viimeksi osui kirjastossa käteeni todella vaikuttava kirja:
Toivo, kirjoittaja Nais Mason.






Kirja on erittäin jännittävä, syvästi koskettava, avartava tosikertomus (ainakin meidän kirjastomme lajittelussa muistelmat/elämäkerrat). Se on kirja, joka mielestäni jokaisen kannattaisi lukea, vaikka lukisi vain yhden kirjan vuodessa.

***

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Pienen teon tärkeys

Pienimmänkin muutoksen tekeminen hyvään päin juuri tässä hetkessä, on aivan valtavan paljon parempi kuin sen toteutumatta jääminen!

Olen viime aikoina todella joutunut etsimään motiivia elämiseen, monesti olo on ollut niin epämiellyttävä ja tulevaisuuskin vaikuttanut olevan menossa pikemminkin huonompaan kuin parempaan päin. Eivätkä pelkät hyvät aikomukset ja hyvän tahtomiset kaikille ole riittäneet sitä muuttamaan, kirjatieto ja ajatukset eivät korvaa käytännön toimia. Näin ollen olen joutunut etsimään keinoja kyetä kohtaamaan todella olemassa oleva hetki niin, että se voisi tuntua enimmäkseen kohtuullisen kivalta ja tulevaisuuskin jotain lupaavalta. Eli siis tyypilliseen tapaani olen pohtinut, pohtinut ja pohtinut. Lopulta siitä syntyi edellisen blogitekstini
lisäksi tuo ylinnä oleva päätelmä ja se onkin tuntunut kantavan yllättävän hyvin. Kun olo tässä hetkessä on hankala, niin tärkeintä on TEHDÄ tässä hetkessä jotain, joka tavalla tai toisella tuo lisää hyvää maailmaan (vaikkapa syvä rauhoittava henkäys oman kehon hyvinvoinnin lisäämiseksi, hellä sana toiselle tai jotain yleistä hyvää). Sen teon merkitys on valtavan paljon suurempi kuin ensiajatukselta huomaakaan: itse teon positiivisen arvon lisäksi se auttaa tuntemaan mielen hyväksi, kun on tehnyt jotain hyvään johtavaa. Positiivinen mieli taas parantaa kehon hyvinvointia. Pieninkin hyvä teko saattaa toimia jollekin innoittavana esimerkkinä ja lähteä siitä lumipalloefektinä eteenpäin. Se teko on yksi tärkeä askel kasvattamassa omaan mieleen hyvään johtavaan tapojen ja tottumisten muotoutumista. Se muuttaa maailmaa hitusen hyvän suuntaan. Muitakin hyviä vaikutuksia varmasti on. 

Ei tekojen tarvitse olla suuria eikä asettaa mieleensä valtavia vaatimuslistoja, päin vastoin. Vain pienen pieni hyvän suuntaan johtava teko juuri nyt, tässä hetkessä. On se teko mikä tahansa, mitä juuri minä pidän juuri nyt hyvän suuntaan johtavana. Ei muuta. Ja silti valtava muutos. Maailma on sen jälkeen erilainen, kuin jos en tekisi mitään.

***

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Ihanimmin tässä hetkessä

- Mikä tekee tästä hetkestä aivan ihanan?

* Hetki voi olla ihana vain, jos siihen Pysähtyy läsnäolemaan (tuo koko huomionsa tähän hetkeen).

* Irtipäästäminen uskomuksista, että (muka) tarvitaan nyt jotain aivan tiettyä onnellisuuteen (vaikkapa jonkin vähemmän mieluisan poistaminen).

* Utelias ja kiinnostunut Tutkiminen mitä kaikkea tämä hetki sisältää ja sen pohjalta Luominen: iloa, hyvinvointia, rauhaa, onnellisuutta, rakkautta. Vain tämän yhden hetken verran. Kuunnellen kehoa: voi henkäistä ihanan rauhoittavan syvään, rentouttaa kehon osia joissa huomaa kireyttä tai kipua, astua joka askeleen nautinnollisen antaumuksella, jokaisessa eleessä ja ilmoille tuomassaan äänessä olla 100% luovasti mukana, säästelemättä, ilman varautuneisuutta. Koska se tuntuu niin hyvältä, on tässä hetkessä yhä suurempi ilo pysyä ja se saa luonnostaan jatkamaan samaa. (Tietysti se elämän pyörteissä välillä unohtuu, mutta aina on uusi mahdollisuus seuraavassa hetkessä, ihanaa.)

* Olo vain paranee ja sitten ajatus saman antamisesta myös muille alkaa tuntua todella puoleensavetävältä. Voi antaa vastaantulijan kohdatessa pehmeän luonnollisesti hymyn levitä korviin saakka. Ihan vain ilosta saada kokea tämä elämän ihmeellinen nyt-hetki ja vieläpä saada jakaa se jonkun kanssa! Voi vähän tutumpaa henkilöä koskettaa hellästi vaikka olkapäälle lämminhenkisten sanojen ja aidon läsnäolevan hymyn kera. Jos huomaa toisen tarvitsevan jotain apua tai ilahdutusta, voi yrittää auttaa, jos se toiselle sopii ja jos sen myös itse voi ilolla tehdä itseään marttyyriksi tuntematta.

* Jokainen hetki on suurenmoisen täynnä mahdollisuuksia luoda vähän lisää onnellisuutta. Nimenomaan luoda. Ja mikä onkaan ihanampaa kuin käyttää omaa ainutlaatuista luovuuttaan. Tuoda juuri tähän hetkeen tämän hetkisen inspiraationi mukaan hiukan lisää onnellisuutta (itselle ja/tai muille), ihan pienen helposti annettavan hitusen verran, eihän hetkeen enempää mahdukaan...  Kuinka hienoksi se tämän hetken, ja olon ja mielen saakaan! Kuinka ihanaksi nämä lisäonnellisuuden luomishetket saavat koko elämisen. Miten voisi tämän hetkensä, ja toisiaan seuraavien hetkien myötä koko elämänsä, enää paremmin ja ihanammin käyttää??!

Ja muistaa: Kukaan muu ei voi luoda samaa kuin Sinä!


***

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Kiitos tunnustuksesta, Mini! Ja tekstiä "saavutetusta edusta"

Kiitos,  Mini, tunnustuksesta!
 
Koska se on jo kiertänyt niin paljon, en enää tällä kertaa jaa sitä eteenpäin. Hienoja blogeja kyllä löytyy, katsokaa vaikka tuolta sivupalkista (tosin en sitä ole aikoihin saanut ajankohtaistettua).

Viime päivinä mieltäni on kovasti askarruttanut ns. "saavutettu etu". Olen aina ärtynyt hieman, kun ihmiset ovat pitäneet itsestään selvänä, että kun kerran jotain hyvää (vaikkapa työelämässä) on saanut, niin sitä ei sitten kukaan enää koskaan saisi viedä pois. Vaikka ihan kaikki elämässä on jatkuvaa muutosta, kaikki ihmisessä (soluista ajatuksiin ja asenteisiin) muuttuu koko ajan, samoin kaikki maailmassa. Ihan koko ajan. Ei ole olemassa mitään pysyvää saavutettua etua tai itsestään selvää. Huomasin viime päivinä, miten paljon mieleni pitää kiinni kaikenlaisesta "saavutetusta edusta", terveysongelmien lisääntyessä vastustan entisten saavutettujen etujen menettämistä (vaikka silloin kun tilanne oli kannaltani miellyttävämpi, en vaivautunut olemaan kiitollinen niistä eduista tai edes huomioimaan niitä), sisäisen yhä hankalamman olon lisääntyessä samoin, tai ihmisten poistuessa elämästäni tai maailman muuttuessa asia kerrallaan. En ollut läsnä, en vaivautunut pysähtymään hetkiin nauttimaan kaikesta miljoonista ihanuuksista, joita kussakin hetkessä oli. Onko nyt sitten kaikki menetettyä ja ihan kurjaa? No, ei todellakaan. Vieläkin on kaikissa hetkissä niin äärettömän paljon ihania mahdollisuuksia, (vaikkei montaa sellaista ihanaa asiaa enää olekaan, joita ennen oli ja joita "itsestäänselvinä" en vaivautunut huomioimaan ja arvostamaan), kun vaan päästäisin mielessäni irti vertailusta ennen olleeseen. Tiedän hyvin, että onnellisuuteni riippuu siitä, miten paljon arvostan kaikkea ääretöntä määrää ihanuuksia ja mahdollisuuksia, mitä minulla koko ajan on. Mutta miten käännän tuon napin päässäni oikeaan asentoon, miten pysäytän tuon "saavutettua etua" vaativan ajatusvirran?
Niin kuin kaikki muutos, se vaatii energiaa ja huomiota. Löytyköön minusta se energia ja huomio!

Valoisaa maaliskuun jatkoa kaikille!



***

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Yleismaailmallisin kieli

Taide on yleismaailmallinen kieli, joka paremmin kuin mikään muu yhdistää ihmiset ympäri maailman. Netin välityksellä koemme ja jaamme hetkessä syvimpiä tuntoja ja ajatuksia katsellessamme upeita valo- tai taidekuvia missä tahansa maapallolla asuvilta kuvaajilta vaikkapa Google+:n piireistä tai kuunnellessamme inspiroivaa musiikkia vaikkapa You tubesta. Kuulostaa itsestään selviöltä, mutta mikä mahdollisuus siinä onkaan jakaa kokemus tai kommunikoida syvimmällä tasolla melkein online-ajassa ennestään täysin tuntemattoman, täysin erilaisessa kulttuurissa asuvan ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole edes yhteistä puhekieltä! Mikä muu voisi yhdistää ihmiset näin??!



***

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Merkityksettömät ihmiset

Merkityksettömät ihmiset, jotka maailma on unohtanut

Heitä ei pidetä edes sen arvoisina, että annettaisiin heidän tilanteelleen edes vähän huomiota.
Kaikki ne lukemattomat, jotka ovat suljettuina seinien sisälle pois normaalista ihmistenvälisestä kanssakäymisestä
- kidutetut, orjuudessa pidetyt
- vanhukset omaisten lähes unohtamina laitoksissa ja huonokuntoisina yksin kotona
- pitkäaikaissairaat huonokuntoiset potilaat sairaaloissa + kodeissaan lähes eristyksissä olevat sairaat ja vammaiset
- psyykkisesti vaikeasti sairaat, jotka eivät kykene muodostamaan normaaleja ihmissuhteita
- vangit vuosikymmeniä eristysselleissä tai jatkuvan väkivallan alla
Nälkään nääntyvät tai hoidettavissa oleviin sairauksiin vuosittain kuolevat miljoonat köyhät ympäri maailmaa
Kodittomat+katulapset pakkasessa, raiskattuina, hakattuina, kylmettyneinä, päihteisiin suistuvina.
Slummien väestö, joille rikollisiin, väkivaltaisiin jengeihn liittymispakko on ainoa mahdollisuus edes yrittää selvitä.

Ihmiset, joilla ei ole tarjota toisille tarpeeksi tai mitään ihmistenvälisen merkitysvaihdon välineitä. Joiden kärsimisestä hyvin harva piittaa tai ei kukaan kunnolla välitä.
Heidän kärsimyksensä jatkuu,
         päivästä toiseen,
                      minuutista toiseen,
                                   loputtomasti.
Heitä on miljoonittain, luultavasti sadoin miljoonin.



En ollut ajatellut nyt kirjoittaa tästä, mutta kun itkin ja mieheni huomasi sen, kerroin hänelle, miltä minusta tuntui kaikkien näiden ihmisten tilanne ja myös miten minusta usein tuntuu itsestänikin, että minä olen tälle maailmalle lähes nollan arvoinen, kun minulla ei ole juuri nyt antaa paljon mitään merkitysvaihdon välineitä muille. Kuultuaan tunteistani ja ajatuksistani mieheni halusi minun kirjoittavan tästä ja sanoi, että se on tärkeää.

En useinkaan edes tunne haluavani elää maailmassa, jossa ihmisellä on merkitystä vain vaihdon välineenä ja kaikesta on käytävä kauppaa voidakseen tulla huomioiduksi ihmisenä. Ihmisellä on merkitystä vain, jos hänestä voidaan hyötyä tavalla tai toisella, mahdollisimman paljon. Ei sitä voi kutsua ihmisarvoksi. Jokainen ihminen on todella arvokas, eikä mielestäni meidän pitäisi hyväksyä yhdenkään jäämistä kärsimään ihmisten välisen välittämisen piirin ulkopuolelle, merkityksettömäksi tuomittuna, unohdettuna. Liian mitättömänä, jotta hänen ihmisarvoisen elämän ulkopuolelle sulkemisensa loppumiseksi tehtäisiin kaikki mahdollinen. Kaikki se, mitä ollaan valmiita tekemään jokaisen sellaisen puolesta, joilla on meille tarpeeksi merkitystä.

Kiitos, jos jaksoit lukea ajatuksella tänne asti!
Tällä tekstilläkään ei kuitenkaan ole mitään merkitystä.
Ellei se vaikuta todellisiin tekoihimme.
Toivon, ettei se saa ketään jumiutumaan syvemmälle itsesyytöksien passivoiviin syvyyksiin, vaan auttaa avartamaan sydämemme inspiroituneeseen toimintaan juuri niiden unohtuneiden ihmisten tilanteen parantamiseksi, jotka tavalla tai toisella koskettavat tunteitamme vahvimmin.
Eilen tuli Twitterin kautta tietooni tälläinen hieno toimintamahdollisuus täällä koti-Suomessa: Suurella Sydämellä -toiminta Siinä on yksi mahtavista mahdollisuuksista, lisää löytyy netin ja lehtien kautta.

Tänään on hyvä päivä aloittaa...

***

tiistai 14. helmikuuta 2012

Ole ystävä myös itsellesi

Hyvää ystävänpäivää kaikille! Toivottavasti rakkaus ja kiitollisuus täyttää sydämenne! Vaikkei olisi yhtään ystävää, voi onneksi aina löytää aihetta olla kiitollinen ja rakastaa.

Muistathan olla hyvä ystävä myös itsellesi? Se tahtoo niin usein unohtua ja sitten tulee mielessään jatkuvasti pyöritettyä kielteisiä nauhoja, itsensä (ja osiensa) vähättelyä ja tuomitsemista. Hölmöintä mahdollista puuhaa maailmassa! On jo korkea aika meidän uusia ne nauhat, kuinka paljon ihanampi olo onkaan, kun on kaikessa oman itsensä tukena, arvostaa kaikkea itsessään ja kannustaa jatkuvasti. Ja kun oma olo paranee, niin sitten on niin paljon helpompi olla rakastava myös muille, silloinkin kun se ei ole ihan helppoa toisen pahan olon purkautuessa ilmoille.

Itsensä tukeminen kannattaa aloittaa aina jo heti herätessä ("kiitos kädet ja jalat, että pääsen liikkumaan, kiitos, että saan tälläisenä ainutlaatuisena kokonaisuutena herätä kokemaan uuden ainutkertaisen päivän, ihanaa, että olen oppinut kannustamaan itseäni, kiitos tunteeni ja ajatukseni kaikesta opastuksesta ja mielenkiinnosta, jota tuotte elämääni. Jne...") ja jatkaa päivän mittaan ja illalla nukkumaan mennessä muistaa kiittää myös kaikkia osiaan kaikesta siitä mitä on saanut kokea ("kiitos myös osille, jotka ovat kipuilemalla osoittaneet rakastavaa halua auttaa minua muuttamaan vahingollista käyttäytymistäni. Niin, tänäänkin olen toiminut ja ajatellut ajoittain hyvinkin rakkaudettomasta, kiitos, että alan huomata sen ja voin sitä muuttaa. Kiitos, että jokainen meistä saa erehtyä, että olemme jokainen samalla lailla vasta opettelemassa. Kiitos, että olen etsinyt elämääni kaiken tämän, josta saan nauttia nytkin nukkumaan mennessäni. Minä rakastan Sinua, minä! Olen ainutkertainen ja ihana! Jokainen osani on upea juuri sellaisena kuin se on! Jne..."). Niinä hetkinä päivän mittaan, kun vanhat nauhoitukset pyrkivät päälle eli olo on kurja, on erityisen tärkeä pysähtyä tukemaan itseään ja näkemään itsessään hyvää.

Kukaan meistä ei ole täydellinen, olemme silti jatkuvan oman rakastavan tukemme ja kannustuksemme arvoisia!



Ihanaa ystävänpäivää Sinulle!

***

sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Elämä ihmeenä

"On vain kaksi tapaa elää elämäsi. Toinen on se, ettei mikään ole ihme
Toinen se, että kaikki on ihmettä." 
- Albert Einstein


Olen lukenut tuosta ajatuksesta/asenteesta monestakin kirjasta eri kirjailijoilta ja se on aina tuntunut oikealta. Mutta vasta nyt alkaa elämäni olla sellaisessa jumissa, että olen ollut valmis asialle jotain tekemään. Eli aloin pohtia, miten se käytännössä onnistuisi ja juuri minulle. Kirjoissa on niin valtavasti hienoja ajatuksia, mutta jos ne pysyvät itselle vain kirjatietona, eivät ne kovin paljon vaikuta. Vasta kun olen valmis tekemään jotain (ja pitempiaikaista!) asian etenemiseksi, alkaa todellinen vaikutus. 


Mutta miten käytännössä saada jokin asia toimimaan juuri itselleni? Useimmiten kirjoissa on aika vähän erilaisia ehdotuksia käytännön toimista. Ja toisaalta ihmiset ovat erilaisia, eri ihmiselle toimii eri käytännöt. Nykyiset ajat ja energiat tuntuvat sellaisilta, että uskoisin olevan yhä tärkeämpää jokaisen noudattaa juuri itselleen sopivaa tapaa ja ajoitusta. Kuunnella sisintään joka asiassa. Intuitiota tai miksi sitä haluaa nimittää. (Ei sitä puolta, joka sanoo, että tuo on muutosta, rasittavaa, unohda jo se, on NIIN paljon helpompaa palata takaisin vanhaan malliin. Luovuta jo!)






Palaanpa takaisin siihen ihmeenä elämiseen. Olen nyt kokenut sen todella tärkeäksi, koska muuten en suostu kovin montaa hetkeä kerrallaan pysymään läsnäolevana todellisuudessa, vaan heti kun on mahdollista karkaan johonkin keinomaailmaan (tv, kirjat, tietokone, menneen pyöritys, tulevan jossittelu). Pysähdyin kuitenkin (koska entiseen tapaan "eläminen" alkaa olla yhä ahdistavampaa) ja mietin miten sen elämän ajattelemisen/kokemisen ihmeenä joka hetki voisi saada toimimaan minun arjessani. Ja siten pysytettyä minut läsnäolevaksi joka hetkessä, mikä on pitkäaikainen pyrkimykseni.


Minun kohdallani se lähtee toimimaan näin: Ensin minun täytyy  aina pysähtyä, saada itseni rauhoitettua. Hengitän hyvin hitaasti rytmittäen ulospäin ja keskityn samalla ajattelemään syvää rauhaa. Jos/kun se ei riitä, kiinnitän huomioni kehoni kireyteen ja kuuntelen sen hetkistä oloani ja keskityn edelleen rauhaisaan hengitykseen ja yhä syvemmän rauhan ajattelemiseen. Kun oloni on melko rauhaisa, keskityn mielikuviin elämän joka hetki ihmeenä kokevista, täysin läsnäolevista, pienistä lapsista ja apinoista. Ajattelen itseni sen mielikuvan mukaiseksi, otan vastaan kaikki vaikutteet ympäristöstä ja itsestäni, pitäen niitä hämmästyttävänä, hurjan kiinnostavana ja ilman mitään määritteleviä (hyvä/paha, kova/hiljainen, kiva/kurja) asenteita. Luovun opitusta kehon ja ilmeiden aikuismaisesti jähmeänä pitämisestä. Alan tietoisesti tehdä pienen pieniä lapsenomaisia tai apinamaisia ilmeitä ja myös samaan aikaan pienen pientä liikettä eri puolilla kehoa, milloin missäkin, mikä sattuu juuri silloin huvittamaan. Tämä saa minut todella viihtymään tässä hetkessä! Aina, kun alan rakentaa tarinaa, pysäytän sen, ja palaan takaisin keskittymiseen. 


Mutta, kun sitä teen vähänkin pitempään, alkaa spontaanisti tulla hetkiini vierailijoiksi, niin kuin lapsillekin välillä aina hankalia tunteita tai kehonkokemuksia. Normaalisti väistäisin niitä ja pyrkisin poistamaan ne mielestäni mahdollisimman pian. Mutta nytpä en teekään niin, vaan uppoan siihen hetkeksi niin kuin lapsi tekisi, en määrittele sitä, vaan annan kokemuksen tulla, ehkä ilmentää itseään jollain tavalla (vaikka oikein syvällä hengityksellä, mutrussa olevalla suulla tai jollain juuri siihen oikealta tuntuvalla liikkeellä) ja niin kuin lapsella, niin kokemus menee melko pian ohi (ellen itse päätä jäädä siihen roikkumaan), koska seuraavan ihmeen kokemus on jo kaipaamassa huomiotani.


Koska minulla on mahdollisuus ihan itse päättää, mitä näihin jokahetkisten ihmeiden kokemuksiini otan mukaan, niin otan mukaan sisäisen lapsen/apinan lisäksi lempeän aikuisen puolen itsestäni, joka tekee hetkien kokemuksista vielä paljon täydemmän.






Toivon totisesti taas kerran, että löydän itsestäni riittävästi päättäväisyyttä ja sinnikkyyttä jatkaa näitä hetkiä yhä useammin, yhä pitempään. Voinhan, kuten niin monessa muussakin asiassa, palata jonkin ajan kuluttua "helppoihin" vanhoihin tapoihin. Ja voida totutun huonosti. Ennemmin tai myöhemmin , kun elämä yhä voimakkaammin ja voimakkaammin osoittaa minulle tarpeellista suuntaa, minun on kuitenkin tarvittavat muutokset tehtävä. Miksi siis aina antaisin periksi hetkelliselle mukavuudella ja vetäisin puoleeni yhä ahdistavampia ja pakottavampia suunnannäyttöjä??


Jokaisella arvokkaan asian oppimisella on kullekin ihmiselle oma aikansa ja tapansa. Toivottavasti  voimme oppia yhä herkemmin kuuntelemaan viisautta sisältämme siitä, mikä kulloinkin on juuri itsellemme oikea tapa ja aikataulu omaksua uutta elämän opettamaa viisautta.










Oikein ihanaa viikonlopun/viikon jatkoa kaikille, kuunnellen mahdollisimman paljon ja usein omaa sisäistä tietämystänne! 
Aurinko paistaa täällä, hieno talvipäivä elää hetken kokemuksia, upeaa!


***

torstai 19. tammikuuta 2012

Linkki koskettavaan tekstiin

Luin hyvin kauniin ja koskettavan postauksen uudesta Minin blogista. Laitan tähän linkin siihen, että muutkin löytävät sen: Kun sydän itkee

Ulkona tuiskuttaa lunta valkeanaan ja sisällä on mukavan lämmintä. Kiitos kaikkeus, että saan olla tässä ja nyt!



***

lauantai 14. tammikuuta 2012

Olla tosi?

Katsoin äsken Ylen Teemalta kahta dokumenttiohjelmaa laulaja Leonard Cohenista. Toinen oli noin vuodelta 1968 ja toinen 2008. En ollut tiennyt, että hän oli nuorempana ollut sellainen kuin dokumentti osoitti, uudemman dokumentin olin jo nähnyt aiemminkin. Molemmissa hän oli kuitenkin poikkeuksellisen aito ja täysillä läsnäoleva ihmisenä, vaikka vuodet olivat häntä paljon monessa suhteessa muuttaneetkin. Tuntuu, että se poikkeuksellinen rehellisyys omana itsenään olemisessa on ollut hänen uskomattoman hienon sävellys-, sanoitus- ja esiintymisuransa perusta. Että vain jostain niin täysin aidosta ja itselleen ja muille tinkimättömän rehellisestä läsnäolosta voi kummuta niin uskomattoman upean ainutlaatuista, sieluunmenevää musiikkia.



Minusta alkoi niiden dokumenttien myötä yhä vahvemmin tuntua siltä, että nyt on alkanut sellainen aika, jolloin jokaisen meistä kannattaa ylittää omat ja ympäristön taholta koetut vanhat esteet todellisena itsenä olemisellemme. Ettei oikein mitään siitä, mitä haluamme olla, miten haluamme elää, mitä haluamme toteuttaa voi enää saavuttaa olematta tinkimättömän rehellisesti oma todellinen itsensä, juuri sellaisena kuin kullakin nyt-hetkellä on. Ettei muuten voi saavuttaa/olla mitään todella arvokasta, vain joka hetki antaumuksellisen aitona voi luoda olemassaolostaan todella merkityksellisen Elämän, joka antaa jotain elämää suurempaa niin itselle kuin muillekin.



Ei se varmasti alkuun ainakaan ole helppoa. On ylitettävä monia itselle ehkä lähes ylipääsemättömiltä tuntuvia kynnyksiä. Aitona nyt oleminen sisältää kaiken haavoittuvuuden näyttämisen ja myös negatiivisena ajatellun rehellisen myöntämisen ja myötätuntoisen rauhaisesti esille tuomisen. Se, mikä minussa on aidointa ja ainutlaatuisinta, on varmasti se, mikä minun on vaikein julkisesti näyttää. Kuitenkin, jos uskallan olla aito yhä useammin, myös muiden on helpompi lähteä samaan suuntaan. Ja oma sisäinen rauhanikin ajan mittaan kasvaa varmasti ja elämäni muuttuu Elämäksi. Joksikin, jota en enää voi kuvitellakaan ahtaalla mielelläni hallitsevani niin kuin tätä tasapaksua harmaata puuroa, joksi olen elämäni muuttanut kuvitellen sen riittävän.

Koen hyvin vahvasti, että nyt on tullut aika vapauttaa oma todellinen ainutlaatuinen itsemme.

***

tiistai 27. joulukuuta 2011

Voitko välittää?

Lämmin kiitos jokaisesta teosta, jonka teet yhteishyväksi ja/tai
muiden ilahduttamiseksi korvausta odottamatta!


Usein näkee ihmisen, joka on tekemässä pyytämättä ja ilman korvausta jotain kaikkien yhteiseksi hyväksi ja/tai muiden ilahduttamiseksi. Harvoin he saavat siitä kiitosta ja kuitenkin jokainen sellainen teko on valtavan arvokas. On ihanaa, että on ihmisiä, jotka poimivat maasta ja vievät pois roskia, joita muut ovat pudotelleet ja pitävät näin ympäristön kaikille kauniimpana ja viihtyisämpänä, estävät slummiutumista. Että on ihmisiä, jotka käyvät sukeltamassa urakalla järvien pohjista pois sinne jääneitä uistimia ja muita teräviä esineitä, joihin joku voisi loukata itsensä. Jotka vetävät yhdistävää ja lähentävää toimintaa erilaisille syrjäytymisvaarassa oleville ryhmille. Jotka hymyilevät lämpimästi ja sanovat rohkaisevia ja kannustavia sanoja. Ja mikä tärkeintä, lähettävät viestiä, että on yhteinen hyvä on tärkeää, että on ilo voida tehdä jotain muiden ilahduttamiseksi.

Tänään minulle tuli tunne, että olisi hurjan tärkeää saada tuo kiitos kiertämään (netti)maailmaan. Jotta ihmiset saisivat lisää voimaa jatkaa näitä ihania tekoja yhteiseksi hyväksi. Suuret kiitokset Sinulle, jos haluat sitä viestittää eteenpäin!


***

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Innokas hyvän odotus....

Joulun alla monet (erityisesti lapset) elävät päivä päivältä yhä lisääntyvässä innokkaassa odotuksessa tulossa olevalle ihanan hyvälle, kaikelle sille ihmeelliselle, jota tulossa oleva Joulu pitää sisällään.


Elämä kannattaisi kokonaisuudessaan elää sellaisessa tilassa! Lapsenomaisessa, innostuneessa, seikkailurikasta hyvää odottavassa, taianomaisessa mielentilassa. Vetäen omalla asenteellaan puoleensa kaikkea ihanaa ja ilahduttavaa.

Pelkkä tulossa olevan odottaminen ei silti tee täysin onnelliseksi. On tarpeen myös elää niin, että huomaa joka hetkessä kaiken siinä hetkessä uskomattomin määrin tarjolla olevan ihanan ja innostavan, keskittyy täysin siihen ja rakastaa kaikkea sitä kuin innostunut lapsi, täydestä sydämestään.



Elämä tuo välillä, niin lapsille kuin aikuisillekin, myös satuttavia asioita, mutta täydesti koetun itkun jälkeen kannattaa mahdollisimman pian palata niin kuin lapsi taas innokkaaseen odotukseen ja kaikkien tämän hetken ihmeiden rakastamiseen.

Oikein ihanan innokkaan rakastavaa ja hyvää odottavaa joulukuun jatkoa Sinulle! 

***

lauantai 5. marraskuuta 2011

Rakastaa, rakastaa, rakastaa!

Leenuliinilla on upea blogi Enkelin silmin, jossa on hienoja lainauksia ja paljon hänen omaa syvällistä viisauttaan. Monet hänen postauksistaan ovat kolahtaneet minuun vahvasti, viimeksi TÄMÄ ja TÄMÄ, joissa oli upeat lainaukset Rhonda Byrneltä. Suosittelen lukemaan ne sieltä, rajusti lyhennettynä (ja erittäin riittämättömästi ja huonosti sanottuna) idea on mielestäni keskittyminen rakastamaan kaikkea mahdollista mitä päivittäin kohtaa. Itse ajattelin, että lähtisi siitä, että kaikkea mitä tietää, että pitäisi arvostaa, keskittyisi epämääräisen (ja useimmiten unohtuvan) kiitollisuuden sijasta kunnolla rakastamaan. Sillä on niin paljon vahvempi psyykkinen vaikutus. Että ajattelisi ja huomaisi rakastavansa jokaista asiaa, joka tuo iloa tai helppoutta, mukavuutta elämään. Siis rakastaisin

- pehmeää, lämmintä, mukavaa sänkyäni, jossa saan levätä
- turvallista, suojaisaa asuntoani ja Suomen yleistä rauhallisuutta
- puhdasta hengitysilmaa ja joka ainoaa hengenvetoa juuri nyt
- joka ikistä kohtaa kehossani (niin niitä jotka kitkattomasti toimimalla mahdollistavat näkemisen, kuulemisen, tuntemisen, haistamisen, liikunnan iloin, elämisen, kuin niitäkin jotka viisaasti kivulla ilmaisevat jotain olevan pielessä). Tietysti myös kykyäni ajatella, tuntea tunteiden laajalla skaalalla, kokea elämää.
- kaikkia ihmisiä ja jokaisen ihmisen potentiaalia uskomattomaan hyvään
- luonnon loputtomia hienoja erilaisia yksityiskohtia
- ihmisen tekemiä rakenteita esim. asfalttia jolla on helpompi kulkea kuin kurarapakossa (ja henkilöitä jotka keksivät, suunnittelivat, kuljettivat, rakensivat juuri sen asfaltin), vesi- ja lämpöjohtoja, rakennuksia, kulkuvälineitä
- rakastamisen aiheita on loppumattomasti

Jospa näkisin ja huomaisin aina juuri tässä hetkessä olevat rakastamani asiat ja keskittyisin rakastamaan niitä. Nyt niitä ovat mm. sininen muki rakastan sen väriä, muovin särkymättömyyttä, helppoutta juoda verrattuna kädestä juomiseen. Rakastan mukavaa tuolia, vankkaa asuintaloa, kodin ihanaa tasaista lämpöä, helppoa sähkövaloa, tuhansien mahdollisuuksien tietokonetta (!), mukavia lämpimiä vaatteitani, kykyäni ja taitoani ajatella ja kirjoittaa tänne, mieheni rauhaisaa läsnäoloa samassa asunnossa, kohtalaisen hyvää vointia juuri nyt ja kehoni kykyä ilmaista ne kohdat, jotka tarvitsisivat parempaa huolenpitoa, seinällä ja kädessä raksuttavia kelloja, jotka kertovat siitä, missä olemme yhteisesti sovitussa aikakehyksessä, ympärilläni juuri nyt olevia lukemattomista ihania erilaisia mahdollisuuksista valita jotain ihanaa.

Miten ihanalta minusta tuntuukaan, kun ja jos keskityn juuri tähän! Ja plussana vielä: se lisää valtavasti mahdollisuuksiani vetää puoleeni lisää ihania asioita jatkuvasti.


Vielä tuli mieleeni jokaisen vastaantulevan ihmisen rakastaminen, joka monesti saattaa tuntua hyvinkin haasteelliselta. Jos jokaista vaikkapa kadulla vastaantulevaa ihmistä ajattelee rakkaimpana sisarenaan, rakkaimpana ystävänään, miten erilailla häneen suhtautuukaan ja miten paljon helpompi on hyväksyä hänen tylykin olemuksensa tai käytöksensä rakastaen, antaisithan varmasti ihanalle ystävällesikin anteeksi hetkellisen huonon käytöksen. Ja sitten on helppo hymyillä lämmöllä kohtaamalleen ihmiselle ja lähettää hänelle mielessään lämpimiä ajatuksia, vaikkei hän juuri silloin niihin vastaisikaan oman huonon olonsa vuoksi.


No joo, pakko myöntää, että olen vielä kovin kaukana siitä, että joka hetki toteuttaisin näitä käytännössä. Mutta. Aina kun muistan yritän kuitenkin edes vähän aikaa olla sisäisessä rauhassa ja keskittyä rakastamaan. Uskon näin parantavani sekä omaa oloani nyt ja pitkällä tähtäimellä (heti tuntuu paremmalta!) että vaikuttavani koko maailman oloon teoistani ja ajatuksistani lähtevien vaikutusten kautta.


Haluaisin kirjoittaa tänne lopuksi, että "Rakastan Sinua, kuka tai millaisesti käyttäytyvä sitten oletkin". Se olisi sekä totta että valetta, kaikki osat minussa eivät vielä olisi valmiit sitä allekirjoittamaan. Pyrin silti rakastamaan yhä avoimemmin ja ilman ehtoja, myös niitä osia itsessäni, jotka eivät vielä ole valmiit luottamaan rakkauteen. Ja rakastamaan pyrkiessäni pystyn aina nyt-hetkessä vaikuttamaan jokaisella valinnallani siihen suuntaan, mihin tahdon itseäni ja maailmaa muuttaa.  Minulla on joka hetki mahdollisuus lisätä rakastamista maailmaan.

Lämpimän rakastavaa syksynjatkoa Sinulle!

***

tiistai 1. marraskuuta 2011

Tietoa minusta

Vastasin toisella blogillani VALOKIN haasteeseen aiheena Kuka minä olen ja Olen oma itseni. Huh, hirvittää! Jos haluat tietää lisää minusta (kaiken senkin, mitä et koskaan oikeasti halunnut tietää), niin "synkkä yksinpuhelu" löytyy TÄÄLTÄ.


Mahdollisimman hyvää marraskuuta Sinulle!

***

tiistai 18. lokakuuta 2011

Kiitos tunnustuksesta!


Kiitos, ANGEL, aurinkoisesta lahjastasi "Sunshine Award" -  tämä palkinto merkitsee, että tulee kirjoittaa tehtävä, joka liittyy palkintokuvaan. Se tulee myös jakaa edelleen 12 blogeille jotka ovat täynnä rakkautta ja aurinkoa, blogiystäville, joiden seuraaminen on ilo. 


Aurinko paistaa aina, vaikka pilvet peittävätkin sen ajoittain näkyvistämme.

Ilahduin Angelin lahjasta erityisen paljon sen takia, että hänen listatessaan hänelta palkinnon saavia, listalta löytyi aivan ihania blogeja, joita en ole ennen seurannut. Kiitos, Angel!

Noudatan itse hieman laiskempaa jakelupolitiikkaa:  Ota palkinto mukaasi tästä, olet sen varmasti ansainnut!
Ja jos kaipaat lämpimiä, inhimillisiä, syvällisiä blogeja luettaviksi, niin sivupalkista löytyy niitä kohdasta lukemani blogit.



Sisäisesti ja ulkoisesti valoisaa ja aurinkoista syksynjatkoa toivon teille kaikille!

***

perjantai 14. lokakuuta 2011

"Kelpaanko minä?"

Olen viime aikoina löytänyt hienoja kysymyksiä, joita itseltäni usein kysymällä voisin ohjata elämääni juuri siihen suuntaan kuin toivoisin. Mutta. Aina kun en keskity mieleni on kysymässä minulta tuota ikuista kysymystä: "Kelpaanko minä?" Jos/kun teen niin tai näin, tai jos jätän tekemättä näin, niin kelpaanko silloin. Kelpaanko muille, heidän tai itseni mielestä. Entä kelpaanko itselleni, juuri nyt.


Se syvä huoli oman olemisen oikeutuksesta on iskostunut niin lujasti, että suurimman osan ajasta elän tuossa huolessa ja annan sen ohjata itseäni. Aivan muualle kuin mitä todella tahtoisin. Ja annan sen pitää yllä minussa jatkuvaa epämiellyttävää ja stressaavaa olotilaa. Annan sen viedä positiivisen energiani ja jumittaa minut ahdistuneeseen pysähdyksen tilaan.

Tottumuksen voima on vahva. Ja siihen on helppo jumahtaa. Tuttuun epämiellyttävään oloonkin. Muutos on epävarmuutta, eikä alkuun siis miellyttävä olo sekään.

Mutta kelpaanko minä itselleni? Koko ajan? Miksi niin iso osa (varsinkin siitä tiedostamattomasta) minusta vastaa aina vain: "Ei!" ....... (Tästä eteenpäin minulla ei ole hajuakaan, mitä tähän kirjoitan.) En usko, että olen yksin tämän sisälläni piileskelevän ajatuksen kanssa, ajatuksen ja tuntemuksen ettei pohjimmiltaan tunne ja koe kelpaavansa.

On tapoja psyykata itseään, on affirmaatioita, NLP:tä, mietiskelyä ja vaikka mitä. Mutta mukavuudenhalu on vahva ja mitä väsyneemmäksi itsensä tuntee, sitä vahvemmin mukavuudenhalu hallitsee ja saa lysähtämään toimimattomaksi. Onneksi kuitenkin elämä on jatkuvaa valintaa siitä, mihin ohjaan itseäni. Luultavasti annan tuon kelpaamattomuuden ohjata itseäni vielä kauan ja usein. Teen myös toisenlaisia valintoja, toivottavasti yhä useammin, niin että niistä kasvaa niin vahva polku-tie-valtaväylä, jota pitkin aikanaan onkin jo tosi miellyttävää ja itsestäänselvää kulkea. Myötäluovan innostuksen, puhtaan ilon, ehdottoman rakkauden ja yhä syvemmän sisäisen ja ulkoisen rauhan suuntaan. Nähden mielessäni uudenlaisen mielikuvan itsestäni ja maailmasta yhä rakastavampana, kauniimpana ja rauhaisampana.



Onneksi joka hetkessä on uusi valinnan mahdollisuus! Toivottavasti teemme yhä useammin yhä ihanampia rakkaudellisia valintoja.

***

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Siisti, levollinen ja myötätuntoinen maailma!

Olisin voinut kirjoittaa otsikkoon sotkuinen, levoton ja itseen uppoutuva...   mutta silloin olisin antanut energiaa ja huomiota niille lisää ja saanut aikaiseksi juuri sen mitä en toivo. Ne sanat silti ovat varsin näkyviä nykyään, päivä päivältä yhä vain enemmän. Näkyy ja kuuluu, että yhä useammalla on yhä huonompi olla. Nopeat näennäiset helpotukset (alkoholi, ylensyönti, tv, tupakka, roskaruoka, netteily, mammonanhaalinta, pinnalliset ihmissuhteet jne) vetävät vahvasti puoleensa ja kierre pahenee. Nekin, joilla on hiukan paremmin, pyrkivät helpottamaan omaa oloaan sulkemalla silmänsä tilanteelta. Inhimillistä!



Jonain päivänä, kun tilanne on meidän kannaltamme tarpeeksi sietämätön ja järjetön, olemme valmiit muutokseen. Onko se pian, onko se hidas rauhallinen muutos, vai kestääkö kauan ja täytyykö tilanteen ensin rajusti kärjistyä? Aika näyttää. Meistä jokainen vaikuttaa siihen, milloin ja miten muutos tulee.

Milloin olen valmis etsimään kaikessa win-win-ratkaisun? Milloin opin todella ymmärtämään, että vain kaikkien osapuolten kannalta hyvä ratkaisu on toimiva? Milloin avaudun luottamaan siihen, että hyvä win-win-ratkaisu aina löytyy, kun avarran mieltäni?

Olen jo niin monesti saanut kokea, että win-win todella toimii. Jo ajatuksenkin tasolla tehtynä. Kun eräänä kesäiltana pihalta kuului pitkään ärsyttävää nuorison metakkaa, ajattelin ensin, että lopettaisivat tai tulisi vaikka poliisi ja veisi pois. Sitten muistin, ettei tuo ole win-win ajatus. Mietin hetken, että mikä sitten olisi. Mieleeni tuli, että olisi hyvä, jos heillä olisi jotain sellaista kiinnostavaa puuhaa, ettei uhoiluun olisi tarvetta ja keskityin siihen ajatukseen. Tai että löytyisi jokin muu kaikille hyvä ratkaisu, eihän ensimmäisen mieleni juolahtaneen ajatuksen tarvitse olla juuri se kaikille paras. Jo parin minuutin kuluttua meteli väheni puoleen, he todellakin keksivät pitkän meluamisen jälkeen jotain huomattavasti hiljaisempaa puuhaa. Ja koko sen lopun aikaa, kun he enää olivat pihalla, äänitaso pysyi kohtuullisena! Aina muulloinkin, kun olen näihin win-win-ajatuksiin vaivautunut keskittymään, olen saanut huomata niiden toimivan. Mutta vanhat tavat eivät muutu itsestään, asennemuutos vaatii huomioimista ja keskittymistä, kerta toisensa jälkeen. Niitä näennäishelppoja pään pensaaseen työntö ratkaisuja tulee käytettyä edelleenkin niin monessa ja usein.



Muutos tulee kuitenkin, jonain päivänä ja jollain tavalla, kun aika on kypsä.

Siihen asti: jollen ole osa ratkaisua, olen osa ongelmaa...

Oikein ihania win-win-ratkaisuja toivottelen kaikille ja upeaa syksyn jatkoa!

***

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Tyhjyys = loputtomasti mahdollisuuksia

Viime aikoina en ole oikein osannut kirjoittaa tänne mitään, kun kaikki on pitkään sisälläni ollut sellaisessa suuressa käymistilassa. Sisälläni on liian paljon tavaraa, liian paljon erilaisia pyrkimyksiä, erilaisia tavoitteita, erilaisia ajatuksia. Tämä suuri sisäinen käymistila on niin tilaavievä, että lähes kaikki ulkoinen on pysähtynyt. Tarvittaisiin tilaa. Tarvittaisiin yksinkertaisuutta. Tarvittaisiin selkeyttä. Tarvittaisiin puhdas mieli.


Kun olisi tyhjyys, olisi loputtomasti mahdollisuuksia ilmentyä. Mutta kun on liian täynnä kaikkea tuskin tarpeellista ja hyvin haluton luopumaan yhtään mistään elämässään, niin sitten elämä on tälläistä. Eikä se silti mielestäni ole väärin. Se vain on. Elämää tälläisenä. Ei useinkaan kovin elävältä tuntuvaa. Mutta silti. On. Minulle se oikealta tuntuva tie ja tapa tällä hetkellä. Miksen noudattaisi omaa sisäistä tietoani!?

Kun tarpeeksi kauan puskee päätään seinään, jossain vaiheessa väkisinkin rupeaa miettimään jotain viisaampaa keinoa ja saattaa löytää oven. Ja siksi se hullultakin tuntuva tapa voi olla kaikkein oikein. Mielestäni on tärkeää tehdä elämässään tarpeeksi paljon "vääriä" valintoja, jotta oppisi.

Jonain päivänä minusta tuntuu, että olen ehdottomasti menossa ja pyrkimässä tuonne. Selvästi. Pari päivää myöhemmin minusta alkaakin vahvasti tuntua, että jokin toinen olisikin se kaikkein oleellisin. Ja myöhemmin taas joku muu. Sen verran alan tässä oppia, että oikeastaan en tiedä juuri muuta kuin sen, etten tiedä. Ja koitan oppia hyväksymään sen, varman tiedon puuttumisen, elämän epävarmuuden, epäselkeydenkin. Ei ehkä kovin nautittavaa, mutta silti ehkä viisaampaa pysähtyä kunnes selkenee, kuin loputtomasti poukkoilla ilman selvää suuntaa milloin minnekin.



Toivoisin silti, että voisin puhdistua, avartua, yksinkertaistua niin, että löytäisin tyhjyyttä, tilaa loputtomille mahdollisuuksille. Että voisin päästää irti kaikesta turhasta takertumisesta, mihinkään. Oppisin vain rakastaen olemaan, aitona juuri siinä tilanteessa, sellaisena kuin se tilanne kulloinkin on.

***

tiistai 31. toukokuuta 2011

"Mitä teit tänään tehdäksesi jonkun onnelliseksi?"

Positiivarien Ajatusten aamiaisessa oli tänään tuo kysymys tarinalla, että eräs äiti kysyi sitä aina lapsiltaan iltarukouksen jälkeen. Tykkään kovasti ajatuksesta, että tämä kysymys olisi meidän ihmisten tärkein kysymys siitä, miten olemme päivämme käyttäneet. Mitä teemme tänään tehdämme jonkun, jotkut ja jopa itsemme onnelliseksi?

Kuinka monta mahdollisuutta joka ikinen päivä sisältääkään siihen, että voi tehdä jonkun onnelliseksi! Enkä tarkoita, että minun pitäisi olla marttyyri ja sitä kautta luoda "onnellisuutta" toisille. On niin äärettömän paljon pieniä ihania asioita, joilla voi tuottaa onnea: aurinkoinen hymy, ystävällinen sana, pieni huomaavaisuus, auttava käsi tai myötätuntoisena kuunteleva korva, kun toisella on jokin elämän haasteista meneillään. Niin moni kaipaa nähdyksi tulemista, pientä huomiota, että joku osoittaisi: Hei, sinä olet tärkeä ja iloitsen siitä, että olet olemassa!

Ilon tuottaminen tuottaa itsellenikin mahtavasti iloa. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo! Taidanpa pistää tuon kysymyksen korvani taakse ja yritän sitä itseltäni kysyä mahdollisimman usein.



***

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Kiitollisuutta myös itselle

Enkelin silmin -blogissa TÄMÄ HIENO KIRJOITUS herätti minut taas kerran muistamaan itsensä arvostamisen tarpeellisuuden. Niin helposti tulee vain arvosteltua itseään kaikin tämän yhteiskunnan opettamin tavoin. Kun keskittyy näkemään vain ongelmia ja vikoja itsessään ja teoissaan (samoin koko ympäristössä ja maailmassa) on melko mahdotonta olla onnellisesti rakastavan rauhaisasti läsnäoleva, riippumatta siitä mikä on tilanne. Yritän jatkuvasti oppia näkemään kiitollisuuden aiheita kaikessa, mitä elämässä nyt kohtaan. Olen kuitenkin (siinäkin) ollut turhan laiska ja edistyminen tapahtuu varsin hitaasti. Mutta tapahtuu silti, hyvä. Tuon toisen blogin kirjoitus muistutti minulle, että olin unohtanut tästä kiitollisuuden opettelusta kokonaan kiitollisuuden omalle itselleni. En tarkoita, että ajattelisin itseni olevan vain surkean huono kaikessa, olen kyllä nähnyt joitain hyviäkin puolia itsessäni, yllätys, yllätys! Mutta. Kaikki monituiset osat minussa kaipaavat rakastavaa huomiotani: kehoni eri osat, erilaiset tunteeni ja tuntemukseni, toimintani ja tekoni, jne. Kun kiinnitän nyt arvostavaa huomiota siihen mitä teen ja saan aikaiseksi (riippumatta siitä olisiko se muiden silmissä suurta ja arvokasta), tunne-elämyksiin joita tämä "minä" minulle antaa, erilaisiin aistihavantoihin joita tänä "minuna" voin joka hetki kokea, erilaisiin ajatuksiin ja oivalluksiin joita "minuna" on mahdollista kehitellä, silloin oloni muuttuu paljon kiitollisemmaksi. Tyynemmäksi.  Onnellisemmaksi. Tietoisen rauhaisan läsnäolevaksi.



On (minulle) arvokasta ja hienoa, että nyt olen saanut aikaiseksi tämän tekstin ja tämän kuvan, että kehoni antaa minulle mahdollisuuden istua tällä tuolilla (joka on vieläpä kohtuullisen mukava), että "minuus" antaa minulle mahdollisuuden tämän jälkeen vaikkapa lähteä ulos lämpöön ja aurinkoon, että tällä minuudella on kyky ajaa autoa ja mahdollisuus liikkua sen kanssa laajemmalti, että tämä "minuus" antaa minulle mahdollisuuden alkaa ajatella ihan mitä tahansa koko maailmankaikkeudessa, että ollessani tämä "minä" voin nauttia erilaisista herkuista, kauneudesta, musiikista, tunteista, maailman loputtomista mahdollisuuksista. Kiitos!

Mihin päätän kiinnittää huomioni? Minkä haluan lisääntyvän elämässäni?

***