sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Elämä ihmeenä

"On vain kaksi tapaa elää elämäsi. Toinen on se, ettei mikään ole ihme
Toinen se, että kaikki on ihmettä." 
- Albert Einstein


Olen lukenut tuosta ajatuksesta/asenteesta monestakin kirjasta eri kirjailijoilta ja se on aina tuntunut oikealta. Mutta vasta nyt alkaa elämäni olla sellaisessa jumissa, että olen ollut valmis asialle jotain tekemään. Eli aloin pohtia, miten se käytännössä onnistuisi ja juuri minulle. Kirjoissa on niin valtavasti hienoja ajatuksia, mutta jos ne pysyvät itselle vain kirjatietona, eivät ne kovin paljon vaikuta. Vasta kun olen valmis tekemään jotain (ja pitempiaikaista!) asian etenemiseksi, alkaa todellinen vaikutus. 


Mutta miten käytännössä saada jokin asia toimimaan juuri itselleni? Useimmiten kirjoissa on aika vähän erilaisia ehdotuksia käytännön toimista. Ja toisaalta ihmiset ovat erilaisia, eri ihmiselle toimii eri käytännöt. Nykyiset ajat ja energiat tuntuvat sellaisilta, että uskoisin olevan yhä tärkeämpää jokaisen noudattaa juuri itselleen sopivaa tapaa ja ajoitusta. Kuunnella sisintään joka asiassa. Intuitiota tai miksi sitä haluaa nimittää. (Ei sitä puolta, joka sanoo, että tuo on muutosta, rasittavaa, unohda jo se, on NIIN paljon helpompaa palata takaisin vanhaan malliin. Luovuta jo!)






Palaanpa takaisin siihen ihmeenä elämiseen. Olen nyt kokenut sen todella tärkeäksi, koska muuten en suostu kovin montaa hetkeä kerrallaan pysymään läsnäolevana todellisuudessa, vaan heti kun on mahdollista karkaan johonkin keinomaailmaan (tv, kirjat, tietokone, menneen pyöritys, tulevan jossittelu). Pysähdyin kuitenkin (koska entiseen tapaan "eläminen" alkaa olla yhä ahdistavampaa) ja mietin miten sen elämän ajattelemisen/kokemisen ihmeenä joka hetki voisi saada toimimaan minun arjessani. Ja siten pysytettyä minut läsnäolevaksi joka hetkessä, mikä on pitkäaikainen pyrkimykseni.


Minun kohdallani se lähtee toimimaan näin: Ensin minun täytyy  aina pysähtyä, saada itseni rauhoitettua. Hengitän hyvin hitaasti rytmittäen ulospäin ja keskityn samalla ajattelemään syvää rauhaa. Jos/kun se ei riitä, kiinnitän huomioni kehoni kireyteen ja kuuntelen sen hetkistä oloani ja keskityn edelleen rauhaisaan hengitykseen ja yhä syvemmän rauhan ajattelemiseen. Kun oloni on melko rauhaisa, keskityn mielikuviin elämän joka hetki ihmeenä kokevista, täysin läsnäolevista, pienistä lapsista ja apinoista. Ajattelen itseni sen mielikuvan mukaiseksi, otan vastaan kaikki vaikutteet ympäristöstä ja itsestäni, pitäen niitä hämmästyttävänä, hurjan kiinnostavana ja ilman mitään määritteleviä (hyvä/paha, kova/hiljainen, kiva/kurja) asenteita. Luovun opitusta kehon ja ilmeiden aikuismaisesti jähmeänä pitämisestä. Alan tietoisesti tehdä pienen pieniä lapsenomaisia tai apinamaisia ilmeitä ja myös samaan aikaan pienen pientä liikettä eri puolilla kehoa, milloin missäkin, mikä sattuu juuri silloin huvittamaan. Tämä saa minut todella viihtymään tässä hetkessä! Aina, kun alan rakentaa tarinaa, pysäytän sen, ja palaan takaisin keskittymiseen. 


Mutta, kun sitä teen vähänkin pitempään, alkaa spontaanisti tulla hetkiini vierailijoiksi, niin kuin lapsillekin välillä aina hankalia tunteita tai kehonkokemuksia. Normaalisti väistäisin niitä ja pyrkisin poistamaan ne mielestäni mahdollisimman pian. Mutta nytpä en teekään niin, vaan uppoan siihen hetkeksi niin kuin lapsi tekisi, en määrittele sitä, vaan annan kokemuksen tulla, ehkä ilmentää itseään jollain tavalla (vaikka oikein syvällä hengityksellä, mutrussa olevalla suulla tai jollain juuri siihen oikealta tuntuvalla liikkeellä) ja niin kuin lapsella, niin kokemus menee melko pian ohi (ellen itse päätä jäädä siihen roikkumaan), koska seuraavan ihmeen kokemus on jo kaipaamassa huomiotani.


Koska minulla on mahdollisuus ihan itse päättää, mitä näihin jokahetkisten ihmeiden kokemuksiini otan mukaan, niin otan mukaan sisäisen lapsen/apinan lisäksi lempeän aikuisen puolen itsestäni, joka tekee hetkien kokemuksista vielä paljon täydemmän.






Toivon totisesti taas kerran, että löydän itsestäni riittävästi päättäväisyyttä ja sinnikkyyttä jatkaa näitä hetkiä yhä useammin, yhä pitempään. Voinhan, kuten niin monessa muussakin asiassa, palata jonkin ajan kuluttua "helppoihin" vanhoihin tapoihin. Ja voida totutun huonosti. Ennemmin tai myöhemmin , kun elämä yhä voimakkaammin ja voimakkaammin osoittaa minulle tarpeellista suuntaa, minun on kuitenkin tarvittavat muutokset tehtävä. Miksi siis aina antaisin periksi hetkelliselle mukavuudella ja vetäisin puoleeni yhä ahdistavampia ja pakottavampia suunnannäyttöjä??


Jokaisella arvokkaan asian oppimisella on kullekin ihmiselle oma aikansa ja tapansa. Toivottavasti  voimme oppia yhä herkemmin kuuntelemaan viisautta sisältämme siitä, mikä kulloinkin on juuri itsellemme oikea tapa ja aikataulu omaksua uutta elämän opettamaa viisautta.










Oikein ihanaa viikonlopun/viikon jatkoa kaikille, kuunnellen mahdollisimman paljon ja usein omaa sisäistä tietämystänne! 
Aurinko paistaa täällä, hieno talvipäivä elää hetken kokemuksia, upeaa!


***

10 kommenttia:

hanne virtauksesta kirjoitti...

Ihan mielettömän ihania kuvia sinulla.
Niitä katsoessa hiljentyy, rauhoittuu,
löytää läsnäolon ja itsen..

Näitä ajatuksia varmaan monikin pyörittelee...
Olla läsnä, olla hetkessä, itsessään ja antaa elämän viedä..

Halauksia ♥

Kiki kirjoitti...

Kiitos, Hanne! Kuvat on otettu tänään hautausmaalta, kun aurinko oli jo hyvin alhaalla.

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Kirjoitit hienosti tärkeästä asiasta, ainakin itse koen sen hyvin tärkeäksi ja elämää ohjaavaksi tavaksi ajatella ja toimia. Itse aloitan aamuni aina sillä, että odotan onnellisena tähän päivään liittyvää ihmettä, muodossa tai toisessa.

Ilman tätä ajattelutapaa, tuskinpa olisin ponnahdellut melankoliastani vauhdilla siivilleni, kuin Feeniks-lintu konsanaan. Kyllä, ihm eisiin kannattaa aina uskoa, ja niitä on mahdollista kutsua luokseen ja elää niiden kanssa sulassa, rauhanomaisessa sovussa.

Mikäli luin oikein kirjoituksesi, aistin siinä "ajelehtimista", itse nimittäin ajelehdin ja annan ajatusteni, tuntemusteni viedä mukanaan. Kutsun ajelehtimiseen mukaan aina kulloisenkin ratkaisun, joka odottaa poimijaa.

Rauhoittuminen ja ajelehtiminen ilman minkäänlaisia odotuksia, toimii loistavana "korjaussarjana" ihmisen henkiselle rakenteelle.

Kiitos, tärkeä, ajankohtaisempi kuin kloskaan ja upea kirjoitus. Nyt
kyllä pitsit lentelevät kattoon ja seinille...:)

Kiki kirjoitti...

Kyllä, Pitsit sekaisin, tuossa ihmeenelämisessäni varmasti on "ajelehtimista", oikeasti suurin osa siitä. Yritin miettiä sille vielä kuvaavampaa sanaa, muttei nyt juuri tule mieleen. Avaudun siinä myös kokemaan ihan jokaisen asian (hengityksen, äänet, esineet, itseni, koko maailman) ihmeenä, koska kyllähän joka ikinen asia, eläminen jo sinänsä on täydellinen ihme. Ihminen on vaan niin tottunut ja turtunut siihen, ettei sitä normaalisti tahdo huomata.

seijastiina kirjoitti...

Kauniita kuvia, hyvin osaat ajatuksesi pistää esille, niin tuttuja ajatuksia.
Hyvää helmikuuta kirpeän pakkasen kera.

Kiki kirjoitti...

Kiitos, Seijastiina!
Kiehtovia pakkaspäiviä Sinullekin, toivottavasti tarkenemme myös ulkoilla!

Rita kirjoitti...

Sisäinen apina on riemastuttava ja uskoakseni käyttökelpoinen juttu :) Kiitos vinkistä.

Kiki kirjoitti...

Toivotaan, Rita, että siitä on iloa ja hyötyäkin!

Liplatus kirjoitti...

Kyllähän sitä ajatuksiin välillä kertyy turhaa painolastia. Pysähtymällä, käyttäisin myös Pitsit Sekaisin ilmaisua "ajelehtia" ilmaisua, meditaatiomainen olotila.
Ajatuksia virtaa mieleeni ja pois, löysään ne ilma takertumista.
Välillä löytyy auvoisia olotiloja, helpottavana rentouttavana voi olla vaikka auringonpaiste lämmittävästi ikkuna läpi, valon heijastus tapetilla yms.
Luonnossa löydän helpoimmin leijuvan tässä hetkessä olevan tilan. Rentouttavinta on vesistön rannalla maininkien laulu, tahi linnun laulu.

Hyvää on tekstisi.

Kiki, Voi Hyvin!

Kiki kirjoitti...

Kiitos, Liplatus! Slow, flow, ajelehtia, meditoida, leikitellä, kuten itsekukin itselleen parhaimmaksi kokee.
Luonto on ihana, olen kiitollinen jokaisesta puusta ja kasvista, joka täällä kaupungin keskellä kasvaa.