lauantai 13. marraskuuta 2010

Rakkaudella luotu kärsimys??

Niin kauan kuin muistan, olen yrittänyt tutkistella itseäni, ja analysoida ja pohtia omaa "minuuttani" siitä jotakin ymmärtääkseni. Mutta aina vaan tulee vastaan uusia ihmetyksen aiheita, vanhoista puhumattakaan.


Eniten olen ihmetellyt sitä, että kaikesta lähes loputtomasta yrittämisestäni huolimatta, "musta" puoli minusta on aina vaan niin vahva. Onko se "pelkkä" ego vai liekö siinä muutakin, joutuu usein hämmästelemään.

Suurin mustuuskysymykseni on, että miksi Rakastava Tietoisuus (jota meistä jokainen yrittää omalla pienellä riittämättömällä ihmisen ymmärryksellä määritellä) on luonut tälläisen "viallisen" valtavasti tuskaa tuntevan maailman, jota meidän sitten pitäisi rakkautta oppiaksemme, monenlaisen kärsimyksen kautta, työllä ja vaivalla muuttaa rakastavammaksi.

Vaikka ymmärrän, että tämä näkemys on yksipuolinen ja pelkistetty, niin jotain totta siinä kuitenkin on. Ja vaikka kuinka yritän, suuri osa minusta ei onnistu näkemään, että tälläinen tuskaa sisältävä maailma ja meille ihmisille tämän kipua ja kärsimystä sisältävän tehtävän antaminen olisi rakastavaa. Kuinka silloin myöskään voisi kokea elämänsä elämisen tärkeäksi ja arvokkaaksi?

Jos olen oikein ymmärtänyt, niin buddhalaisella puolella ajatellaan kärsimyksen häviävän, kun ymmärrys kasvaa ja ihminen toimii tietyllä tavalla. Varmaankin. Mutta. Ei se poista sitä, että useimmilla meillä ymmärrys ei vielä riitä, ja niin kärsimystä riittää (ja fyysistä kipua varmaan senkin jälkeen). En vaan millään voi pitää kärsimyksen antamista ymmärtämättömille  rakastavana opettamistapana. Kuka rakastava vanhempi opettaisi lapselleen rakkautta kärsimyksen kautta?

Silti olen kokenut, että Rakastavan Tietoisuuden on pakko olla tämän kaiken takana. Ja että ihmisen pitää pyrkiä kaikessa ehdottomaan rakkauteen. Sillä muuten ei tässä kaikessa olisi minkäänlaista mieltä.

***

3 kommenttia:

MARJAISA kirjoitti...

Tässä todellisuuden kolkassa vallitsee sekä fyysisessä että henkimaailmassa hyvän ja pahan taistelu. Se kuultaa kaikista isommista ja pienemmistä uskonnoista läpi. Meille tänne syntyneille osa on kova, mutta minua on vakuutettu siitä auttajieni taholta, että oikeus tapahtuu vielä tuonpuoleisessa, jopa hyvitys ja korvaus.

Ihminen kokee tämän elämän olevan tärkein ja ainoa. Niin ei ole, väitetään. Olemme kuin tipahtaneet taivaasta välitilaan, joksi elämää kutsutaan, ja suuret kosmiset auttajat palauttavat meidät sinne, kun paha hellittää otettaan jo! Vastaan aina jos löydän blogeilta ihmettelyä ja perimmäisiä kysymyksiä. Yleensä ihminen muodostaa kysymyksen mielessään kohdatessaan totuuden.

Kiki kirjoitti...

Kiitos mielenkiintoisesta kommentistasi ja halustasi auttaa!

Tämän hetkinen näkemykseni (joka tietysti on jatkuvassa muutoksen tilassa niin kuin kaikki kaikkeudessa) käsittää Rakastavan Tietoisuuden rakkaudenvoiman maailmankaikkeuden vahvimpana voimana. Se, että täällä pienellä pallollamme on sen rakkauden toimesta vallitsevaksi laitettu dualismi, ääripäissä olevine "hyvine" ja "pahoineen" ja niiden välillä heiluvine "taisteluineen", ei osan minusta mielestä poista Äärettömän Rakkauden meille ymmärryskyvyltään vajavaisille ihmisille antaman oppimistavan, kärsimyksen, julmuutta ja käsittämättömyyttä. (Huh, miten käsittämättömän karmea virke, toivottavasti siitä saa jotain selvää...)

Antiloop kirjoitti...

Olen tässä opettelemassa että kärsimys on ja pysyy. Buddhalaisuuden mukaan tavoite on vain lieventää kaikkien tuntevien olentojen kärsimystä. Vaihtoehtosi ovat joko jatkaa loputonta taistelua kärsimystä vastaan tai hyväksyä se.
Hyväksyminen on otettu osaksi tietoista läsnäoloa kiitos Kabat-Zinnin. Buddhalaisuudessa/ sen käsityksessä tietoisesta läsnäolossa sitä ei ole. Niin kuin ei ole mitään (ei mennyttä eikä tulevaa). On vain. Selkeää? Olen ymmärtänyt että tätä käsitellään hyväksymis- ja omistautumisterapiassa.