lauantai 16. lokakuuta 2010

Kaikki elämässä tarjoaa oppimisenpaikkoja

Olen tänä syksynä yhä lisääntyvästi innostunut luontovalokuvaukseen. Eipä mikään ihme, kun on ollut näin uskomattoman kauniita ilmoja ja ei kovin suurta taitoa vaadita, että näillä ilmoilla saa aikaan luonnonkauneudesta kertovia kuvia.

Parhaimmat luontokuvayritelmäni löytyvät toisesta blogistani: Mielikkini.blogspot.com.


Ulkoilu valokuvaten on aika kaksipiippuinen juttu. Toisaalta tulee lähdettyä useammin ulos ja varsinkin, jos on erityisen "valokuvauksellinen" ilma. Ja tulee katseltua kaikkia luonnon ihanuuksia tarkemmin, jopa niitä etsien. Toisaalta liikunnasta ei tahdo tulla mitään, kun koko ajan löytyy jotain mielenkiintoista kuvattavaa. Kävelymatkat tahtovat siksi myös jäädä melko lyhyiksi. Silti aikaa saattaa mennä tuntikausia. Miten kuvaavaa tämän maailman dualismille: kaikella on "hyvät" ja "huonot" puolensa. Mutta kaikesta voi ja varmaan pitääkin ihmisen oppia, ja myös oppia tästä oppimismatkasta iloitsemaan.

Olen ihmetellyt, miten suuren innostuksen ja pyrkimyksen vallassa (kuten kuvatessa), onnistuisi silti samalla pysymään rauhallisen tietoisen läsnäolevana ja pysähtymään hetkeen. En ole mielestäni silloin missään flow-tilassa, vaan turhan suorituskeskeinen. No, kaipa se pikkuhiljaa selviää, kyllä sen elämä varmaan opettaa, sen niin kuin muunkin.
*

2 kommenttia:

Una kirjoitti...

Ihan samaa olen huomanut kun kameran kanssa olen liikkunut: hidasta se on eteneminen. =)
Varsinkin jos on lenkkikaveri mukana ja hän ois menopäällä ja itse haluaisi kuvata kaikkea... =)

Anna kirjoitti...

Hitaastikiiruhtaja oppii enemmän.
Näkee, kuulee, havannoi ja sulattaa. Onneksi ihminen oppii jossain vaiheessa elämäänsä tämänkin.
Ihana tuo ruskakuvasi!