torstai 24. maaliskuuta 2011

Uutta suuntaa elämääni

Vielä kerran paljon kiitoksia kaikille kannustavista kommenteista edelliseen postaukseeni!


Olen edelleen sellaisessa välivaiheessa, mutten toisaalta tahdo pitää tuota edellistä tekstiä loputtomiin päällimmäisenäkään. Yritän tällä hetkellä (taas kerran) muuttaa koko elämänasenteeni. Oppia jatkuvan huolestumisen sijasta luottamaan elämään (mm. affirmaatioiden avulla) ja oppia etsimään, tuntemaan ja näkemään valtavasti kiitollisuuden aiheita ihan jokaikisessä nyt-hetkessä, riippumatta siitä vaikka olo ei niin mukava olisi. Tiedän sen olevan mahdollista, hyvä esimerkki onnistumisesta oli aikanaan jo kertomanikin vatsatauti, jonka aikana harjoittelin kiitollisuutta ja se onnistui.

Ei hyödytä ihmistä, vaikka hänellä olisi kaikki maailman aarteet, jos hän ei osaa tuntea niistä kiitollisuuden iloa. Mutta onnellinen on se ihminen, joka osaa avata sydämensä kiitollisuudelle ja näkee siihen aihetta kaikessa. Miten hän voisi olla olematta onnellinen???

Uuden kokonaisvaltaisen elämänasenteen oppiminen (aivopesu! tosi likaisiin aivoihini...) vaatii silti työtä, työtä, työtä ja sisukkuutta taas uudestaan ja uudestaan. Edellisillä kerroilla en ole ollut riittävän sitkeä ja pitkäjänteinen, vaan olen antanut jonkin masentaa ja lopettanut puolittaisiin yrityksiin ja niin on asenteenikin jäänyt puolittaiseksi. Mutta nyt. Olen jo jatkanut kauemmin kuin aiemmilla kerroilla ja vakaa aikomukseni on jatkaa, kunnes minulla on putipuhtaat elämään luottavaiset, kiitollisen asenteen aivot...    :))

Sydämelliset kiitokset teille, että olette olemassa ja luette postauksiani!

torstai 10. maaliskuuta 2011

Yksin



En ole muutamaan viikkoon postannut tänne mitään, kun sisäinen oloni on niin sotkuinen. Yritän löytää seesteisyyttä, elämäniloa ja elämänhalua. Mutta kun maton alle (eli sisälle kehooni) piilottamani epämukavat tunteet vaan pukkaavat päälle. Väliin ne saa harhautettua ja voi saada mukavan nautittavan päivän, mutta sitten ne taas huomauttavat, että täällä ollaan.

Ilon ja innostuksen haluaa moni jakaa. Vaan kuka jakaisi pelon, ahdistuksen, kauhun, ärtymyksen, raivon, murheen??

Siunattuja ovat ne ihmiset, joiden läheiset ovat valmiita jakamaan nämäkin tunteet. En liene silti ainoa, jonka läheiset pelkäävät itse niin paljon tunteiden synkempää puolta, etteivät kykene eivätkä halua niitä jakaa. Sitten sitä vaan on yksin vaikeasti kohdattavine tunteinensa. Oppii sanan yksin syvän merkityksen. Kokee myös tuntemuksen, ettei kokonainen, aito minä koskaan kelpaa.

Ja muiden seurassa jää aina puolikkaaksi.



***