Ennen kuin aurinko nousee

... on kauan jo valoisaa.

Eilen katsellessani Tanssii tähtien kanssa finaalia huomioni kiinnittyi siihen, että molemmat finalistit kertoivat kokemuksen lisänneen heidän aitouttaan ja kykyään olla rauhaisasti läsnä stressaavissakin tilanteissa. Panemalla itsensä kokonaan likoon kumpikin on oppinut ja saavuttanut paljon sellaista, josta varmasti on sekä ammatillisesti että yksityisen elämän kannalta hyötyä.

Aitona eläminen. Uskon jotenkin, että se on se suunta, johon yhä enemmän ollaan menossa. Todella hienoa. Tämä yhteiskunta puristaa ihmisiä aika rajusti ja tietyllä tavalla se pakottaa valitsemaan kaiken tuputetun seasta sen, mikä itselle on oikeasti tärkeätä. Minulle se on tarkoittanut pysähtymistä selvittämään, minne haluan suunnata elämääni. Ja ehkä kaikkein eniten tarvitsen sitä oppia, että myötävirtaan kulkeminen kuitenkin purttaan ohjaten, on niin paljon hauskempaa, mielekkäämpää, voimaannuttavaa ja elävämpää kuin jatkuva virran vastustaminen.

Sanat: kiitos, rentous ja hyväksyminen. Ja niitä sisältävät mielikuvat, tuntuvat juuri tällä hetkellä olevan tärkeimmät opittavat minulle. Vaikka aamulla kolottaa, niin silti on todella tärkeää jo ensimmäiseksi aamulla muistaa sana kiitos ja huomata, miten valtavasti siihen on aihetta. Rentous taas muistuttaa siitä, että kehon hyvinvoinnista on iän karttuessa yhä tärkeämpi pitää huolta. Jatkuva kireys ja jännittyneisyys on tuhoisaa. Hyväksyminen on sitä myötävirtaan kulkemista.

Nyt aurinko on jo noussut, näyttää valtavan kauniilta valoisalta pakkaspäivältä. Harakka lensi taas naapurikerrostalon katon ilmastointiputken päälle. Variksiakin siellä usein käy. Kiitos niistäkin, ovat upeita!

Toivottavasti valo lisääntyy ihmisissä jatkuvasti! Joulukin lähestyy ja siinä on aina erityistä arvostamisen, läheisyyden ja elämän pyhyyden viesti.
Ihanaa rauhaisaa, tunnelmallista joulunalusaikaa kaikille!

***

Ajatuksia herättävää

Luin äskettäin taas uudelleen pätkän kirjaa Intohimoinen läsnäolo (kirj. Catherine Ingram) ja minut pysäytti lainaus:

         "Sen minkä on tarkoitus valaista,
           täytyy kestää palamista."       Viktor Frankl

Itse teksti alkoi: "Kun olemme aitoja, onnistumiset tuntuvat olemassaolon lahjoilta ja tekevät meidät nöyriksi."

Vähän myöhemmin oli: "Havahtunut tietoisuus antaa kärsimyksen polttaa pois kaiken, joka aiheuttaa takertumista, joka ei ole aitoa ja puhdasta, kunnes jäljellä on vain oma säteilevä olemuksemme."

Siinäpä ajatuksia herättäviä lainauksia. Puhuvat sen verran itse puolestaan, etten taida enempää kommentoida.

Nytkö jo?

Alkusyksystä tuntui, että olin löytänyt keinon päästä kohtalaiseen tietoiseen läsnäoloon silloin kun halusin ja myös uskoin saaneeni tiedon fyysisten stressioireiden poistamiseen milloin tahansa. Olin tyytyväinen. Ja mitä tein?







Koska minulla nyt oli keinot parantaa oloani milloin vain, en tehnyt mitään asian hyväksi, koska kerkiäisi sen ... mañana. Mitä siitä seurasi? Olen saanut itseni väärillä elämäntavoilla ihan tukkoon ja niin kuin lihaksetkin surkastuvat, kun niitä ei käytetä, niin käy kaikelle muullekin ihmisessä. Energiat eivät kierrä missään ja monet kohdat kehossa oireilevat rajusti tukkeutumistaan ja psyykkinenkin puoli on juuttunut ahdistukseen ja pelosta toimimiseen (eikä rakkaudesta niin kuin pitäisi).

Uskon kyllä edelleen, että niillä alkusyksystä opituilla taidoilla pääsen kyllä aikaa myöten takaisin silloiseen tilanteeseen ja siitä sitten edelleen etenemään yhä läsnäolevammaksi. Mutta voi ihmisen tyhmyys, että se voi olla ja on tosi paljon, paljon työläämpää kaikin tavoin. Pitää opettaa pahasti jännittynyt keho rentoutumaan uudelleen ja uudelleen, ja taas parin sekunnin päästä uudelleen, ja sitten taas. Pitää valita uudelleen ja uudelleen oikea asenne, ja keskittyä olemaan myötätuntoisen tarkkaileva niin mielettömän paljon työläämmin, kuin mitä olisi tarvinnut silloin alkusyksystä.

Inhimillistä, ja tyhmääkin. Toisaalta, toivottavasti se jää minulle muistiin opiksi, että seuraavissa vastaavissa tilanteissa olen viisaampi, enkä siirrä muutosta loputtomiin. Ei kannata jatkaa vahingolliseen suuntaan vain koska kuvittelee, että kyllä sen aikanaan saa korjattua. Se korjaaminen muuttuu tosi raskaaksi niin kuin fyysisen kunnon palauttaminen pitkän vatsataudin tai ankaran flunssan jälkeen, ja voi olla, että se jossain vaiheessa muuttuu jopa mahdottomaksi, kun liian kauan odottaa. Vahingoittavat valinnat kertautuvat nopeasti: omassa kehossa, psyykessä, suhteissa muihin ihmisiin, toiminnassa tai toimimattomuudessa yhteisen hyvän eteen maailmassa.

Silti, olenkohan tarpeeksi viisas vieläkään, muuttaakseni suuntaa?? Tapoihinsa piinttynyt mukavoituminen on melkoinen voima. Toivon silti, että sisukkaasti saan palautettua keskittymiseni kohti yhä suurempaa tietoista myötätuntoista läsnäoloa.

Hyvää alkavaa marraskuista viikkoa! Ottakaamme joulurauha sydämiimme jo nyt. Oikealla ajoituksella ja oikealla asenteella olemalla ja toimimalla voimme itse kukin luoda tästä sellaisen loppuvuoden, jota sisimpämme toivoo.

***

Erilaisuus esille!

Ei ole kahta samanlaista ihmistä, ei edes identtisissä kaksosissa. Silti pyrimme sopimaan yhteiskunnan ryhmiin olemalla mahdollisimman samanlaisia (vaikka tietysti siinä samanlaisuudessa pyritään mieluummin olemaan vielä hiukan muita parempia! : )

Samanlaisuuden paine aiheuttaa epäaitoutta ja tarpeen tuomita kaikkea hiukankin erilaista. Välillä se on jo melkein hupaisaa, kuten kuntolentiksessä se, että istahdan yllättäen tauolla alas ja vaihdan kengät sopivammiksi. Herättää ensimmäisellä kerralla kovasti hämmästelyä ja naureskelua. Mutta. Kun sen tekee useammalla eri pelikerralla, niin sitten se jo onkin vanhaa totuttua, eikä herätä minkäänlaista reaktiota.

Jos me kaikki annamme pelon hallita ja vältämme tekemästä muista poikkeavia asioita ja tuomasta esille juuri sen hetken erilaisuuttamme, koko maailma muuttuu yhä rajoittuneemmaksi ja tuomitsevammaksi. Ei hyväksytä erilaisia ulkonäköjä, ei erilaisia maailmankatsomuksia, ei erilaisia ajatuksia, tekoja tai edes tekemättäjättämisiä. Mutta jos meillä on rohkeutta yhä useammin julkituoda senhetkisiä massasta poikkeavia piirteitämme, niin erilaisuus muuttuukin tavanomaisuudeksi, normiksi, itsestään selviöksi. Ja sekä meille itsellemme että muille tulee vapaampi ja parempi olla ja elää.

Toivon valitsevani yhä useammin, koko ajan eteeni tulevissa uusissa valinnoissa, rohkeasti aitouden.

***

Rakkaudella luotu kärsimys??

Niin kauan kuin muistan, olen yrittänyt tutkistella itseäni, ja analysoida ja pohtia omaa "minuuttani" siitä jotakin ymmärtääkseni. Mutta aina vaan tulee vastaan uusia ihmetyksen aiheita, vanhoista puhumattakaan.

Eniten olen ihmetellyt sitä, että kaikesta lähes loputtomasta yrittämisestäni huolimatta, "musta" puoli minusta on aina vaan niin vahva. Onko se "pelkkä" ego vai liekö siinä muutakin, joutuu usein hämmästelemään.

Suurin mustuuskysymykseni on, että miksi Rakastava Tietoisuus (jota meistä jokainen yrittää omalla pienellä riittämättömällä ihmisen ymmärryksellä määritellä) on luonut tälläisen "viallisen" valtavasti tuskaa tuntevan maailman, jota meidän sitten pitäisi rakkautta oppiaksemme, monenlaisen kärsimyksen kautta, työllä ja vaivalla muuttaa rakastavammaksi.

Vaikka ymmärrän, että tämä näkemys on yksipuolinen ja pelkistetty, niin jotain totta siinä kuitenkin on. Ja vaikka kuinka yritän, suuri osa minusta ei onnistu näkemään, että tälläinen tuskaa sisältävä maailma ja meille ihmisille tämän kipua ja kärsimystä sisältävän tehtävän antaminen olisi rakastavaa. Kuinka silloin myöskään voisi kokea elämänsä elämisen tärkeäksi ja arvokkaaksi?

Jos olen oikein ymmärtänyt, niin buddhalaisella puolella ajatellaan kärsimyksen häviävän, kun ymmärrys kasvaa ja ihminen toimii tietyllä tavalla. Varmaankin. Mutta. Ei se poista sitä, että useimmilla meillä ymmärrys ei vielä riitä, ja niin kärsimystä riittää (ja fyysistä kipua varmaan senkin jälkeen). En vaan millään voi pitää kärsimyksen antamista ymmärtämättömille  rakastavana opettamistapana. Kuka rakastava vanhempi opettaisi lapselleen rakkautta kärsimyksen kautta?

Silti olen kokenut, että Rakastavan Tietoisuuden on pakko olla tämän kaiken takana. Ja että ihmisen pitää pyrkiä kaikessa ehdottomaan rakkauteen. Sillä muuten ei tässä kaikessa olisi minkäänlaista mieltä.

***

Majakkana maailman merellä

Suurimmalla osalla maailman ihmisistä keskittyminen elämän jokapäiväiseen elämään sen usein hyvinkin haastavine ongelmineen vie kaiken huomion. On kuitenkin paljon ihmisiä, joilla on tarve myös etsiä itsestään ja elämästä jotain enemmän: kauneutta, sisäistä rauhaa, myötätuntoista rakkautta kaikkea kohtaa, tietoista läsnäoloa hetkessä. Luin jostain, että tälläiset ihmiset toimivat kuin majakoina. Kukin loistaa valoaan, auttaen ja opastaen esimerkillään ja olemuksellaan, muita ihmisiä näkemään oman reittinsä paremmin maailman karikkoisilla ja sumuisilla vesillä. Näyttäen, että elämässä on muutakin kuin pelkkä oma selviytyminen hetkestä toiseen.




Uskon että Sinäkin, arvostettu lukijani, olet yksi majakoista, tuskin muuten olisit lukemassa tätä. Majakkana olo ei ole aina helppoa, majakatkin tarvitsevat huolenpitoa ja tukea. Muistathan kuunnella itseäsi ja pitää myös itsestäsi niin hyvää huolta, että valosi pysyy mahdollisimman vahvana. Ottaa itse vastaan muiden majakoiden antama apu omalla paikallasi, majakoiden valo näkyy kauas ja heitä on kaikkialla: työelämässä, lähiympäristössä, blogeissa, joissa on levollisuutta, kauneudenetsintää, rakastavia ajatuksia. Sillä jokaisella valoa tuovalla ajatuksella ja teolla on merkitystä. Niin kuin jossain lukemassani sanottiin: juuri Sinä voit olla ainoa ja ratkaisevan tärkeä majakka juuri siinä paikassa ja sillä hetkellä, joka tuo ainoana valoa pimeään.

Kiitos kaikille teille, jotka olette valaisemassa meidän kaikkien yhteistä maailmaa! Kiitos ajatuksia ja kauneudenelämyksiä herättävistä blogeistanne, kiitos olemassaolostanne!

***

C-osia elämään!

Lähdimme eilen päiväretkelle Luukin ulkoilualueelle Espooseen, kun oli luvattu mukavaa säätä. Retki alkoi leppoisasti, aurinko paistoi osittain ja oli kaunista. Ihmisiä oli ulkoiluteillä liikkeellä viikonlopun ja hyvän sään innostamina melkein kuin Mannerheimintiellä Helsingissä. Kuvailimme innokkaasti kauniita lampia syysasussaan.

Paluumatkalla päätimme "oikaista" metsän kautta. Kuten yleensäkin meidän metsäretkillämme jo muinoin retkeilykerhoaikoinakin, niin tämä oikaisu oli lyhyehkönäkin aika haasteellinen eli sellainen vaikeampi C-osuus. Kun kuntokaan ei ole kovin kehuttava.

Kun tulimme taas metsästä ulkoilutielle mieheni huudahti: "Katso taaksesi!" Siellä tuli lumihituja sakeanaan ja ihan hetkessä se saavutti meidät viiman kera. Jatkoimme läheiselle keittokatokselle, jolla olimme suunnitelleet syövämme eväsleivät. Kaikki muut lähistön ulkoilijat olivat myös jo tulleet tai tulossa myräkältä turvaan samalle katokselle. Niinpä jatkoimme valokuvailua sateessa, kamerakin siinä väkisin vähän kastui ja itse myös, mutta onneksi ei paljon. Vähitellen useat muut ihmiset huomasivat, ettei siihen lumimyräkkään kuolekaan ja jatkoivat matkaansa, joten mahduimme sitten katoksellekin syömään. Mutta vilpoista oli viimassa. Eli tästä tuli toinen C-osuus samaan retkeen.

Molemmat C-osat olivat mielenkiintoisia ja toivat antoivat paljon lisää sisältöä retkelle. Joskus C-osat saattavat olla niin haasteellisia, että niistä tulee peräti D-osia. Mutta kaikki ne antavat jotain enemmän: auttavat arvostamaan helppoja, miellyttäviä hetkiä ja antavat lisää itseluottamusta omaan selviytymiskykyyn. Nykyään jo kaipaan ainakin yhtä C-osaa jokaiselle retkelle, liian mukava retki jää yleensä aika mitättömäksi.

C-osia tarvitaan elämän retkellä!

***