keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Kun vain muistaisin NYT...

Kirjaviisautta.
Sitä tuntuu olevan pää ja mieli täynnä. Totuus tulee kuitenkin siinä vastaan, että onko minulla hyvä ja myötätuntoinen olo NYT. Unohdan jatkuvasti pysähtyä ja valita olla rauhaisasti tietoisesti läsnä mahtavassa hetkessä nyt. Unohdan valita juuri nyt asenteekseni rakastavan myötätunnon itseäni ja muita kohtaan.

Kuinka monen ärräpään ja tuomitsevan ajatuksen annankaan täyttää mieleni. Kuinka usein annan mieleni takertua johonkin muka tärkeään, josta haluan pitää vimmatusti kiinni. Ja kylmästi sivuutan kehoni viestit pahasta olosta. Sekä tunteideni villin sekasorron.

Näinkö haluan elää elämäni? No, en oikeasti todellakaan. Joku osa minusta kuitenkin haluaa vielä pitää tiukasti kiinni siitä mikä on ollut totuttua.

Koko elämä kuitenkin on jatkuvaa muutosta. Ja jokainen ihminen muuttuu ja oppii koko ajan, vaikka kuinka pistäisimme muutoksille hanttiin. Ihanaa, että joka hetkessä minulla on uusi mahdollisuus valita miten ajattelen, asennoidun ja toimin. Levollista, rakastavan myötätuntoista mieltä tänne, kiitos!

maanantai 27. syyskuuta 2010

Hyvää vai pahaa?

Jos olisin aloittanut tämän tekstin sekunttia myöhemmin, se olisi ollut erilainen. Ja koska se olisi ollut erilainen, sillä olisi ollut erilainen vaikutus jokaiseen sitä mahdollisesti lukevaan ihmiseen. Kun nyt äsken pidin parin sekunnin tauon, kun korvaani kutisi, niin se taas muutti koko tämän tulevan tekstin. Aika hurjaa, eikö?!

Jo heti aamulla herätessämme minä ja Sinä alamme tehdä valintoja: minkälaisia ajatuksia pyöritämme ja mitä tekoja niistä ajatuksista sitten seuraa. Ja mitä kukin yksittäinen tekomme vaikuttaa maailmaan, kun tekomme aaltovaikutus osuu ensin lähimpiin ja sitten heidän kauttaan leviten koko maailmaan. Ilman minun yhtä pienen pientä ajatustani maailma nyt vain olisi ainakin hitusen erilainen. Tai sitten hyvinkin erilainen. Kukaan meistä ei tiedä yhdenkään tekomme koko vaikutusta, eikä se aina ole edes sellainen kuin voisi kuvitella. Hyväkin teko voisi jossain aaltovaikutuksen kohdassa aiheuttaakin jotain negatiivista tai paha teko jotain hyvää.

Mutta me vaikutamme ja paljon, vaikkei usein siltä tunnukaan. En usko tekojeni satunnaisvaikutukseen, haluan koko olemuksellani uskoa, että kaikella tässä maailmassa on kuin onkin rakastava tarkoitus (vaikka totta tosiaan pieni ymmärrykseni ei riitäkään sitä aina näkemään). Uskon siihenkin, että se millä tarkoituksella ajattelen ja toimin, vaikuttaa hyvin voimakkaasti tekojeni seurauksiin. Tahdon oppia toimimaan vaikuttimenani syvä myötätunto sekä itseäni että kaikkia elämässäni tapaamiani kohtaan. Ja toivon, että yhä useampi ajatukseni ja tekoni syntyy valinnasta pyrkiä rakastavaan myötätuntoon.

Tälläisen tekstin tekemäni valinnat saivat nyt aikaan.
Tai sitten palaan ja muutan jotain...

-----

lauantai 25. syyskuuta 2010

Kauniita kuvia välillä

Edelliset kirjoitukseni, joiden sisältö on tällä hetkellä minulle tärkeintä maailmassa (ja toivottavasti joku muukin niistä löytää jotain), kaipaavat varmaan tänne väliin vähän kevennystä. Yritän löytää mahdollisimman kauniita kuvia, jos järjestelmä on yhteistyöhaluinen.

Lisää kuvateksti

perjantai 24. syyskuuta 2010

Syyllisyys, häpeä - myötätunto

Syyllisyys ja häpeä ovat asioita, joita minun on lähes äärettömän vaikea kestää ja sietää. En kestä olla tv:n ääressä edes, jos joku siellä on mokannut pahasti ja joutuu häpeään toisten edessä. Jokainen meistä on aikuiseksi ehdittyään matkansa varrella varmasti tehnyt ja sanonut asioita, jotka ovat vahingoittaneet muita. Eli meillä on aihetta kokea häpeää ja syyllisyyttä. Mutta ne eivät ole kivoja tunteita, niitä pyrkii välttelemään, jos suinkin pystyy. Roskat maton alle, taas.

Eivät ainoastaan tekemiset ja ajatukset ole syyllisyyteni aiheuttajia. Myös se, mitä en tee, se että en välitä, kun toisilla on paha olla, on hyvä syy häpeään. Miltä minusta tuntuisi, jos minua kohdeltaisiin niin?! En tee mitään, vaikka joka toinen sekuntti maailmassa kuolee ihminen nälkään (kivempi unohtaa, eikö!). En tee mitään, vaikka maailmassa on yli 2 miljoonaa katulasta, siis lasta!, ilman minkään laista turvaa, ilman perhettä, asuen kadulla kaikkien hyväksikäyttäjien ja väkivaltaisten rikkinäisten ihmisten armoilla, ilman tietoa saako edes ruokaa tänään. Minusta on kivempi käpertyä omaan mukavahkoon olooni. Sulkea silmäni.

Silti tunnen myötätuntoa näitä kärsiviä ihmisiä kohtaan, tunnen myötätuntoa maapalloa kohtaan, jota minä teoillani ja tekemättömyyksilläni saastutan. Alan myös pikkuhiljaa tuntea myötätuntoa itseäni kohtaan, ei ole todellakaan helppoa olla näin syyllinen. Tahdon uskaltaa avata sydämeni yhä enemmän myötätunnolle kaikkea elävää kohtaan (myös itseäni rakkaudettoman teon tehdessäni). Toivon, että minulla riittää rohkeutta sydämeni yhä suurempaan avaamiseen. En minä muuta tarvitse. Jos uskallan muuttua myötätuntoisemmaksi, se muuttaa ajatukseni rakastavammiksi ja rakastavat ajatukset taas muuttavat tekoni rakastavammiksi. Ja siinä se on. Se, mitä toivon. Yksi pieni teko kerrallaan, jokainen yksittäinen myötätuntoinen valinta, muuttaa minua rakastavammaksi. Jokaisen tekoni vaikutukset leviävät maailmaan aallon lailla, jos minä olen myötätuntoisempi ja rakastavampi, myös maailma muuttuu rakastavammaksi, pikku hitusen kerrallaan.

Ei minun tarvitse ratkaista kerralla maailman valtavia rakkaudettomuuden ongelmia (luonnonkatastrofien seurauksia, sotia, nälänhätää, kuivuutta, saastumista, pelkoa). Onko kuitenkin loputtomasti mahdollisuuksia tehdä pienen pieniä myötätuntoisia, rakastavia valintoja. Voin lähettää vähän auttavaa rahaa, aina vähän kerrallaan (ja jos Sinä ja Hentun Liisa jne tekevät samoin, se) todella vaikuttaa. Voin yrittää rakastavalla esimerkillä näyttää muille, että rakastavista teoista tulee hyvä olo itselle.  Voin puhua rakastavasti, kirjoittaa rakastavasti, käydä rauhanomaisissa, myötätuntoisissa mielenosoituksissa; äänestää myötätuntoisia henkilöitä, suosia kestävää kehitystä. Valita itseäni myös rakastaen kussakin hetkessä sellaisen myötätuntoisen rakastavan ajatuksen ja teon, joka kulloinkin tuntuu rakastavan hyvältä.

Olen vain ihminen, on inhimillistä, että teen myös vääriä valintoja. Kun ne tehty, pahinta mitä voisin tehdä, on jäädä rypemään niiden tekojen syyllisyydessä. Niitä ei voi enää muuttaa, mutta voin parhaani mukaan ottaa niistä opiksi ja yrittää korjata seurauksia, pyytää mielessäni sydämestäni anteeksi sekä loukkaamaltani että myös itseltäni, että toimin vastoin myötätunnon ja rakkauden lakia. Ja toivottavasti kykenen myös pyytämään loukkaamaltani oikeasti anteeksi, jos se on mahdollista. Sekä myös antamaan lopulta itselleni anteeksi. Myötätuntoisesti rakastaen tätä virheidenkin kautta oppivaa ihmistä, joka olen.

Tahdon siis uskaltaa avata sydämeni myötätunnolle. Tahdon uskaltaa kestää maailman ja oman itseni raadollisen todellisuuden. Tahdon muistaa joka hetkessä, että minulla on juuri nyt mahdollisuus valita rakastavin mahdollinen ajatus ja sen seurauksena tekoni muuttuvat rakastavammiksi. Jokaisessa hetkessä on mahdollisuus valita myötätunto. Ja muuttaa ratkaisevasti maailmaa.

**

torstai 23. syyskuuta 2010

Mahtava mahdollisuus

Maailman muuttaminen paratiisiksi on tosi pienestä kiinni. Jos juuri tällä hetkellä joka ikinen ihminen tekisi yhden ainoan päätöksen mielessään: tästä hetkestä lähtien noudatan jokaisessa teossani vain yhtä ainokaista lakia: toimin joka hetki mahdollisimman rakastavasti sekä itseäni että kaikkia (kaikkea) muita kohtaan. Kenenkään ei enää tarvitsisi pelätä, ei kärsiä, aina voisi luottaa, että kaikilla olisi hyvä tahto. Jokaisessa asiassa voitaisiin sovussa luoda rakastavin mahdollinen ratkaisu.

Mitään muuta ei oikeasti tarvita. Kuinka yksinkertaista ja helppoa. Vaikeaksi meille sen tekee vain meidän vankkumaton uskomme siihen, ettei se ole mahdollista.

Meillä jokaisella on mahdollisuus lähteä pyrkimään siihen, omalla kohdallamme. Nyt. Tehdä jokaisessa hetkessä rakastavia valintoja, rakastavia kaikkia muita sekä myös itseämme kohtaan. (Ei se todellakaan tarkoita marttyyriksi rupeamista.) Etsiä kaikessa suurinta mahdollista hyvää. Toivottaa mielessään kaikille aina suurinta mahdollista hyvää. Uskoa siihen sisukkaasti. Luoda mielikuvia onnellisesta, rakastavasta itsestämme ja rakkauden vallitsemisesta koko maapallolla.

Maailmassa on paljon ihmisiä, jotka juuri nytkin nälissään, kylmissään, lähimmäisenrakkauden ja huomion puutteesta kärsien odottavat, että juuri Sinä ja minä teemme sen päätöksen ja toivovat palavasti, että me avaisimme sydämemme myötätunnolle. Tekisimme sen päätöksen omalla kohdallamme, nyt ja aina jokaisessa hetkessä uudestaan, myös pienten lipsumisten jälkeen. Aina uudestaan.

Me voimme todellakin muuttaa maailmaa, joka hetki.

**

Se synkkä puoli ihmisessä


Vaikka kuinka yritän opetella elämään hetkessä ja löydän paljon hienoja opetuksia, en silti ole vielä lakannut pelkäämästä ihmisen synkkää puolta. Jokaisesta meistä löytyy kaiken hienon lisäksi todella pahaa, jonka me yleensä parhaamme mukaan yritämme lakaista maton alle. Joka päivä uutisissa kerrotaan, miten ihminen on kohdellut ihmistä mitä hirvittävimmällä tavoilla. Kun niitä ajattelee, tuntuu ettei sitä voi kestää. Että elämä, maailman sisältäessä jatkuvasti tälläistä, on sietämätön. Ja kuitenkaan, ei sitä voi väistää, se tulee vastaan, aina uudestaan.

Nyt minä pysähdyin tähän.

Tarve tehdä pahaa, satuttaa silmittömästi, ihmisen halu aiheuttaa myös toisille tuskaa, jota itse kokee. Ettei olisi yksin, vaan toisellakin olisi paha olla. Eihän se onnellisuutta tuo, mutta tunteen jakamisesta kuitenkin.

Jokainen meidän tekomme (ja ajatuksemmekin) leviää aaltona maailman mereen. Joka ikinen teko. Kun valitsen arvostella tai tuomita jotakin, niin se pahaolo leviää, leviää, leviää. Kun valitsen tehdä jotain rakastavaa, myös se leviää. Yhä laajemmalle, kertaantuen.

Kuinka tärkeä onkaan siis jokainen pieninkin valintamme, aina, joka hetki.

Mutta. Se ihmisen synkkä puoli on silti olemassa. Eikä se pysy aina maton alla. Mitä sille pitäisi tai voisi tehdä?? Auttaisi varmaan ainakin, että sen ottaisi esiin maton alta ja tulisi siitä tietoiseksi. Olisi tarkkailevan, havaitsevan tietoinen tekemisestään (ja tuomitsevista ajatuksistaan ) mahdollisimman paljon koko ajan.

Entä uhka siitä, että minua sattuu, sillä tottahan on, että koska vain voi joku purkaa pahaa oloansa minuun. En vielä tiedä, miten hyväksyä asia ja sen jälkeen muuttaa omaa mielikuvaani ihmisestä. NLP-mielikuvatyöskentely varmaan olisi hyödyllistä ja hyvinkin saattaisi helpottaa asiaa paljon. Siihen ryhtymisessä sitten tulee vastaan niitä muita kielteisiä puolia ihmisestä:  laiskuus, totuttuun takertuminen jne.  Silti, kun jokin asia tarpeeksi ihmistä vaivaa, niin todennäköisesti, lopulta, hänen on pakko oloaan helpottaakseen tehdä ainakin jokin muutos.

**

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Bittiavaruuden mustat aukot

Spontaanius on kivaa. Leikkisyys ja luominen on lisäksi melkein Must, että elämässä jaksaa. Mutta pitäisikö silti opetella tekemään asiat jo ekalla kerralla valmiiksi, kun tämä kone ei oikein toisia mahdollisuuksia suo? Minusta olisi niin kiva parannella ja hioa tuotoksiani aina vain paremmin toiveitani vastaaviksi, jos ne eivät vain sen seurauksena pääsääntöisesti katoaisi kokonaan.

Niinpä pitäisi jo nyt, kun kirjoittaa. tietää, miten tämä päättyy, ja minkälaisen kuvan tekstin kumppaniksi valitsee. Mutta jos se kaikki olisi jo selvää aloittaessa, niin enpä tiedä kauanko jaksaisin kirjoittelemista jatkaakaan.

Siinäpä pulma, suuri ja julma! Lisäksi voi tietysti sitten pohtia, että kun ei kai mustiin aukkoihinkaan mikään lopullisesti häviä (vaan häviää vain meidän näkyvistämme), niin jäävätkö kerran kirjoitetut tekstimme (ja ajatellut ajatuksemme) kuitenkin jonnekin jotenkin...

maanantai 20. syyskuuta 2010

Syvällinen yksinäisyys

Hei, älä taas lähde! Tuntuu yksinäiseltä jo nytkin, kun vielä olet täällä. Tuntuu yksinäiseltä, vaikka maailmassa on monia, joille voisi soittaa tai joiden luokse voisi mennä tai joille viestittää. Tuntuu pohjimmiltaan usein yksinäiseltä, vaikka olisi ihmisten keskellä tai kahden kesken rakkaimpansa kanssa, jonka ajatukset ja huomio kuitenkin ovat muualla.

Mitä se yksinäisyys oikein on? Mitä minä silloin etsin? Ilmeisesti jonkinlaista arvoa itselleni.  Lämminta hyväksyvää yhteyttä johonkuhun. Että joku näkisi, että minä olen olemassa ja iloitsisi siitä. Miksi tuntuu, ettei tälläistä yhteyttä kovin paljon ole, että ne yhteyden hetket ovat niin kovin lyhyitä ja ohimeneviä? Ja silti ne tuntuvat minusta kaikkein tärkeimmiltä ja arvokkaimmilta asioilta maailmassa (ei se paljonko on rahaa, lisää tavaraa, kuinka paljon olen onnistunut suorittamaan, ei paremmuusjärjestys johonkin verrattuna). Tuntuu vain niin muista irralliselta, vähän niin kuin olisi ainoa tunteva ja lämmintä kontaktia kaipaava olento ja muut vain pyörisivät robotteina maailmassaan keskittyen haalimaan lisää lyhyitä mielihyvän hetkiä tavaran, vertailun ja suorittamisen avulla.

Jossain elämänohje-kirjassa sanottiin, että sitä mitä itse haluaa, pitää ensin itse lahjoittaa maailmalle. Siitä kai sitten on opeteltava lähtemään liikkeelle: OSOITETTAVA muille, että jo pelkästään ollessaan olemassa, he ovat minulle tärkeitä ja että iloitsen pelkästään siitä, että he OVAT olemassa (ilman, että heidän tarvitsee tehdä yhtään mitään, ilman että heidän pitää täyttää mitään odotustani tai toivomustani).

Todellakin, siitä se varmaan oikeasti lähtisi liikkeelle. Miksi siis edelleen vietän pääosan aikaani yksin surkutellen itseäni? Siinäpä tuhannen taalan kysymys...

Ehkäpä on toimittava samoin myös itsensä suhteen, osoitettava ITSELLEENKIN, että arvostaa pelkkää omaa olemassaoloon ja omaa erityisyyttään Elämän suuressa joka hetkisessä lahjassa!

**

lauantai 18. syyskuuta 2010

Mielen-kiintoista!

Mikä on Sinun mielestäsi mielen-kiintoista? Mieli on valtavan hallitsevassa asemassa itse kunkin elämässä. Mikä on mieleistäsi? Onko Sinulla mieli-tietty? Millaisia mieli-piteitä Sinulla on? Oletko usein muille mieliksi? Annatko mieli-halujesi ohjata elämääsi? Onko elämäsi ylipäätään mieleistäsi? Vai onko kaikki ihan mieletöntä (vailla mieltä) tai onko se peräti ihan mieletöntä (uskomattoman upeaa)? Elätkö elämäsi niin, että siitä tulee mieleen-painuvaa? Mieleni tekisi jatkaa tätä pitempäänkin, mutta ehkä se olisi jo mielistelyä...

Upeaa, että meillä on niin laaja-alainen mieli. Vaikka se sitten sisältää välillä mieli-pahaakin, niin on se silti ihan käsittämättömän hieno.


Jollei tähän mennessä ole tullut selväksi, niin kerrottakoon, että tykkään kovasti erilaisista sanoilla leikeistä. Yksi suurimpia huvejani on sanojen kääntely - känöjen saantelu. Ajoittain voi olla lähes varma siitä, että toinen kääntää kaiken, minkä sanomme. Ja sitten harmittaa, kun toinen keksii päivän parhaan käännöksen. Mieltäni kiinnostaa myös leikkisyys yleensäkin. Se piristää niin kummasti päivää ja peilissä muuten jo ikivanhalta näyttävä oma naamakin näyttää lapsen-mielisessä väännöksessä melko paljon nuoremmalta!

Musiikin valtakunta


Musiikilla on ihmeellinen valta ihmisen mieleen. Se nostaa pintaan monenlaisia tunteita, tuo mieleen jo muuten unohtuneita muistoja. Musiikin mukaan menemällä pääsee yhdellä helpoimmista tavoista oman leikkisän luovuutensa (minun lempimaailmani) kanssa yhteyteen. Musiikilla, sekä hyvällä että "huonolla" saadaan ihmiset ostamaan, hyvällä kun tahdotaan siihen musiikin mieleen tuomaan tunteeseen ja huonolla kun tahdotaan ostamisella helpottaa sitä hermostuttavaa ja ärsyyntynyttä oloa, jonka kauppojen muzaki useimmiten luo. Musiikista on niin moneksi. Ja silti moni kuvittelee, ettei hän ole "musikaalinen", ettei hän voi ilmentää itseään erilaisilla musiikin muodoilla, vain koska ehkä joskus muinoin joku on sanonut, että lauluäänen, rytmitajun tai jonkin muun ominaisuuden pitäisi olla jonkin tietyn lainen, jotta ihmisellä olisi oikeus enempi tai vähempi julkisesti ilmentää itseään musiikin avulla. Kenellä sellainen oikeus rajoittamiseen oikeasti voisi olla? Silti, harva uskaltaa edes hyräillä julkisella paikalla.

Ainakin yksinään kannattaa jokaisen edes joskus leikkiä musiikin kanssa: laulaa yhdessä jonkun äänitteen kanssa, kokeilla erilaisia tahallisia "virheitä", toisia ääniä, omia rummutuksia erilaisilla valinnaisilla rummuilla (vaikkapa pöytä, oma vatsa, kattila), viheltää, hyräillä erilaisilla nopeuksilla tai mitä nyt mieleen juolahtaakin. Ja ennen kaikkea: kokeilla luovasti kaikkea mahdollista, mikä iloa tuottaa.

perjantai 17. syyskuuta 2010

Tahtoo näkyä!


Kun ihmisellä on liikaa odotuksia jonkin suhteen, niin taitaapa se aika usein pettymykseen johtaa, jos ei muuten niin ainakin aluksi. Jotenkin vaan odotan niin kovasti tältä blogi-facebook-picasa -linjalta kontakteja samanhenkisiin ihmisiin. Mutta enhän minä oikeasti ole kenenkään muun kuin itseni maailmankaikkeuden keskipiste. Ja sitten tuntuu surkealta ja ettei mulla ole juuri mitään merkitystä, kun vain hyvin harvoin joku yksittäinen ihminen heittää ohimennen pienen kommentin. Hirveän ymmärrettävää, että minä olen vain yksi pisara meressä. Mutta kun sillä pisaralla on kova tarve tuntea yhteys niihin muihin pisaroihin ja koko mereen.,,

Yhteys uusiin ihmisiin on vielä pelottavaakin, kun niin paljon elämässä on ollut sellaista, että kun johonkuhun on lähemmässä yhteydessä, niin toinen tietysti toivoo minun vastaavan hänen sen hetkisiä tarpeitaan ja toiveitaan. Ja sitten tuntuu, että pitäisi pystyä täyttämään toisen odotuksia, eikä voikaan olla todellinen oma itsensä. Ja kuinka ollakaan, sitten taas tuntuu surkealta!

Surkuhupaisaa tämä elämä! Pitänee vaan sitkeästi opetella ottamaan itsensä kevyemmin ja opetella vain tässä hetkessä läsnäoloa, myös niissä ikävissä tunteissa, silloin kun ne tulevat (ja ajallaan myös menevät).

torstai 16. syyskuuta 2010

Ihana syysretki

Katselen ikkunasta tumman siniharmaita pilviä vyörymässä kohti ja muistelen aiemmin päivällä tekemäämme retkeä Vanhankaupunginkoskelle ja Lammassaareen. Yllättäen päivä oli poutainen ja enimmäkseen aurinkoinenkin. Täydellinen ulkoilusää taas kerran, lämmin muttei kuuma. Raikas tuuli, muttei liian kova maissa kun oltiin. Lintujen liverrystäkin kuultiin aina välillä. Kamera oli taas ahkerassa käytössä, vaikka se kaikkein viimeinen upea kuva jäi tietty ottamatta, kun paristo loppui (yllätys,yllätys, vaikka varoittihan se tietysti!).

 Oli rauhallista, vain kohtalaisesti ihmisiä liikkeellä, pitkospuillakaan ei ollut tungosta. Oli rauhoittavaa ja mielenkiintoista liikkua hissukseen kameran kanssa ja pysähdellä vähän väliä ihmettelemään milloin mitäkin. Piti kuvata lähes kaikki: jokainen kääpä katkotuissa puissa, kaislojen aaltoilua monelta suunnalta, aurinkoisten syyspolkujen mutkittelut, auringonkilo vedessä, sillat, lintutornit, kukat, jatkuvasti eteemme pitkospuilla pysähtyneet suden(?)korennot, mielenkiintoiset sienirykelmät ja vaikka mitä. Ja taas kohta löytyi jotain uutta mielenkiintoista, näin elämäni isoimmat sienetkin. Pitkospuiden keskellä olevalle korokkeelle keskelle kaisla-aavaa piti sitten jäädä pitkäksi ajaksi istumaan ja ihailemaan. Kuunnella kaislojen suhinaa ja nauttia kaikesta kauneudesta. Sen verran nirso olen vielä, etten siihen kauneuteen oikein pysty hyväksymään korkeita kerrostaloja ja muita ihmisen nykyaikaisia rumia rakennelmia, joten joihinkin suuntiin ei kannattanut katsoa. Mutta silti, aivan käsittämättömän paljon luonnonkauneutta löytyy keskeltä Helsinkiäkin (Helsingin maantieteellinen keskipistehän on viereisessä Kuusiluodossa!).
On myös ihanaa, että tälläinen mukavuuspossukin voi löytää melkein joka ilmalla tavan nauttia ulkoilusta ja luonnosta, kun vain miettii milloin menee minnekin. Vältän siis hyttysilmoilla hyttyspaikkoja, hirvikärpäsaikoina hirvikärpäspaikkoja, kovalla tuulella merelle menoa jne. Silti Suomessa on onneksi niin valtavan paljon erilaisia mahdollisuuksia nauttia luonnosta, jopa tälläisen "sumuisen, savuisen kaupungin" kuin Helsinki alueella.

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Mielenkiintoinen sää

Tänään on jo sadellut aika lailla, nyt ulkona olisi kuivempaa, illaksi luvassa taas kovempaa sadetta. Sää on mielestäni älyttömän mielenkiintoinen puheenaihe, aivan liian aliarvostettu. Sää on peräti mielenkiintoinen osa luontoa, joka vaikuttaa voimakkaasti meidän jokapäiväiseen elämäämme. Ja jatkossa ilmeisesti aina vaan rajummin, kuin yhä useammin on yhä äärimmäisempiä sääoloja, huippuhelteitä kuukausikaupalla, hurjia myrskyjä, ennätyslumia jne.  Kunpa ne vain osaisi pääasiallisesti ottaa mielenkiintoisina kokemuksina, eikä pelottavina, elämää ja liikkumista hankaloittavina esteinä.


















Hesarissa kerrottiin tänään, että ihmiset olisivat vähemmän huolestuneita ilmastonmuutoksesta kuin ennen. Aika yllättävää, kun ensimmäiset muutoksen merkit ovat jo aika voimakkaita, myöhemmistä puhumattakaan. Toisaalta hyvä, sillä eipä huolestuneisuuden tilassa pyöriskely asioita auta. Hyödyllisempää on todeta, että näin nyt on ja rauhallisesti miettiä, onko valmis asian muuttamiseksi jotain yrittämään ja tekemään.

Toivon, että itse olen lähitulevaisuudessa valmis muuttamaan valintojani (isoja ja pieniä) kestävämmän kehityksen suuntaan. Toivon myös, että olen yhä enemmän läsnäoleva siinä mielenkiintoisessa säässä, joka kulloinkin vallitsee.

tiistai 14. syyskuuta 2010

Heureka!

Uusi päivä on taas koittanut ja näköjään mieli vetää tänne koneelle, vaikka eilisen huonossa asennossa tietokoneilun jäljiltä niska ja koko yläselkä on niin jumissa, että olisi järkevämpi pysyä poissa. Vaan koskas ihminen järkevä olisi??

Kertailin kirjastoon pian palautettavaa kirjaa ja sen pohjalta minulle syntyi ajatus, haa! Kaikki yhden ihmisen elämässä on vain juuri sen hetkistä mielikuvaa. Eli minun elämäni on vain ja ainoastaan se havainto ja   mielikuva, johon valitsen keskittyä juuri NYT. Se voi olla juuri nyt katsomani (ja siitä mahdollisesti sitten taas seuraavassa nyt-hetkessä kehittelemäni ajatukset, muistot jne) tai juuri nyt kuulemani (ja siitä sitten taas mielessäni tekemät tulkinnat tai jatkoajatukset) tai jokin vanha mielikuva mielessäni (ja sen jatkoajatukset ja tuntemukset) tai jokin tuntemus kehossa (ja sitten miten sitä tulkitsen). Hmmm, MIELENkiintoista! Tyhjyyteen tämän minun elämäni luo vain se, mikä minun mielikuvani juuri nyt on.

Ajatella, mikä valinnan vapaus! Eikä minun tarvitse koskaan kerrallaan keskittyä kuin tämän hetkiseen mieleni valintaan ja havaintoon, johon päätän keskittyä, vau. Ei siis lainkaan tarvitse takertua mihinkään vanhaan malliin toimia, uskoa tai ajatella tai yhdistellä, sillä kaikki mielessäni on ohimenevää ja muuttuvaa. Minulla todellakin on siis joka ikinen hetki täysi vapaus valita, mille mielessäni haluan antaa huomiota!

maanantai 13. syyskuuta 2010

Upealla meriretkellä

##X!#&%##!! Bittiavaruus varasti koko alkuperäisen tekstini, kun yritin liittää kuvaa. Voihan! Täytynee yrittää luoda koko hienous eli teksti uudelleen, niin vietävän kivaa...

Viime viikon torstaina luvattiin koko päiväksi tyynehköä poutaista säätä. Oli siis syytä lähteä merelle, vaikkei niin hirveästi intoa ollutkaan laiskan takamuksen nostamiseksi sohvalta. Lähdimme siis liikkeelle Suomen hitaimmalla moottori(purje)veneellämme. Menomatkalla sää oli ihan ok, oli keskitummaa pilveä ja tuulta n. 1 m/s. Hiljaista oli merellä, vain vähän kulkijoita, muutamat liikkeellä olleet purjeveneetkin olivat ilman purjeita (kutsumme sellaisia keppiveneiksi navigoinnin helpottamiseksi). Matka sujui kommelluksitta ja tällä kertaa jopa saareen rantautuminenkin onnistui ilman töppäyksiä.

Maihin noustuamme päätimme lähteä kiertämään saaren yleistä polkua. Mukaan leppoisalle noin tunnin kierrokselle otimme tietysti kameran, tapanamme on ottaa päiväretkeltä n. 300-1000 kuvaa (kyllä digiaika on helppoa ja kivaa!). Pian huomasin, että paristo oli vähissä (ja varaparisto missäs muualla kuin tietty veneellä), joten piti rajoitella alkuun kuvailua. Mutta kauniita luontokuvia saatiin silti sekä kameraan että mieleen.  (Blogin oikeassa laidassa on linkki Picasa-albumiini, jossa osa retken kuvista.) Veneelle palattua taivas oli kerinnyt kirkastua täydellisesti ja näkymät olivat niin ihanat, että piti alkaa räpsiä intomielisesti kuvia kaikkiin suuntiin Sipoon selälle. Oli niin lämmintä, että t-paidassa tarkeni mukavasti. Istuskelin sitten vielä yksikseni laiturissa olevassa veneessämme ja katselin ja kuuntelin ja ihmettelin pitkään päivän upeutta. Hiukan silti mieleni pohjalla kaihersi, etten kyennyt vielä täydemmin olemaan läsnä koko kokemuksen hienoudessa.

Paluumatka alkoi vähän yskiskellen, pakoputkesta rupesi kuulumaan kummaa ääntä ja tuli paksulti savua mutta vettä vain vähän. Pieni paniikki iski, mutta onneksi asia saatiin pian korjattua ja matka saattoi jatkua. Reittimme editse poikittain vievällä Vuosaaren sataman laivaväylällä oli juuri mennyt laiva, joten ei mitään hätää. No eipäs, sieltä olikin tulossa vielä toinen laiva! Onneksi veneemme on niin hidas, että sekin kerkesi vielä mennä editsemme. Vanaveden aallotkin olivat sillä niin kohtuulliset, ettei pahemmin keikuttanut. Ilma oli edelleen niin lämmin, että koko matkan tarkenimme t-paidoissa. Aurinko paistoi matalalta vastaan, joten oli välillä aika haasteellista erottaa auringonheijastuksesta merimerkkejä ja vastaantulijoita. Iso (entinen?) armeijan venekin onnistuttiin silti juuri väistämään ennen kapeikkoa. Loppumatkalla kohdattiin paljon töiden jälkeen upean ilman innoittamina vesille lähteneitä pikkuveneitä. Kumpikin meistä ohjasi vuoroin ja toinen kuvasi aina vain uusia ihania näkymiä ilta-auringon kultaamissa maisemissa.

Olipas upea retki! Kyllä kannatti laittaa laiskat luunsa liikkeelle!

Kuinka avoin ja inhimillinen?

Maailmassa tarvitaan lisää inhimillisyyttä ja ihmisten välistä avoimuutta. Kuitenkin niin tietokoneverkossa kuin muuallakin on lähes aina ihmisiä, jotka eivät ole vielä löytäneet parempaa tapaa purkaa sisäistä suurta pahaa oloaan kuin syytää myrkkyä muita ihmisiä kohti. Tuskin se heitä paljon helpottaa ja muille se tekee inhottavan olon, kun hyvää tarkoittava asia liataan. Ja niin usein sitten saattaa moni hieno hanke kaatua siihen jonkun onnettoman ilkeilyyn.

Haluaisin silti opetella suurempaa avoimuutta ja läheisyyttä ihmisten kesken. Jos ihminen koko ajan toimii pelosta käsin, niin ei pian voi enää nauttia yhtään mistään koko elämässä. Ja jos koko ajan keskittää huomionsa ennakoimaan jotain mahdollista vaaraa, niin sellainen ajattelu- ja toimintatapa jää pian pysyväksi  ja olo on sitten enää tosi harvoin hyvä (tämä on tullut itse koettua, nyt opettelen siitä pois).

Silti lienee syytä pitää mielessä, mitä avoimeen verkkoon laittaa. Toivon, että se, mitä tänne laitan, tuottaisi iloa ja valoa mahdollisimman paljon. Ottaisin mielelläni vastaan (neutraaleja ja) positiivisia kommentteja.

lauantai 11. syyskuuta 2010

Uuden aloittaminen on jännää

Tuntuu jännittävältä aloittaa uutena bloggaajana ja toivoa, että löytyy lukijoita, joilla on samantyyppisiä ajatuksia. Ainahan ihmisen ego kuvittelee kasvavansa, jos joku tykkää jostain, jonka MINÄ olen tehnyt. Mutta onneksi osa innostusta on myös aidossa ilossa ihmisten välisestä luovasta, lämminhenkisestä yhteydestä. Joka  tapauksessa TERVETULOA KAIKKI YSTÄVÄLLISMIELISET LUKIJAT!

Elämänkysymyksenä miten

Useimmat ihmiset miettivät kysymyksiä mitä, missä, paljonko.  Itselleni on pikkuhiljaa muodostunut tärkeimmäksi kysymykseksi: miten, aina nyt juuri tässä hetkessä.  Opettelen tietoista läsnäoloa hetkessä mm. erilaisten elämänkatsomuksellisten kirjojen avulla. Niitä olenkin lukenut paljon, osan useampaankin kertaan. Kaikki luettu tieto ei vain millään tahdo pysyä mielessä, eikä ymmärrys tietysti aina ole pelkästään kirjoista luettuna omaksuttavissakaan.