perjantai 7. syyskuuta 2012

Liikaa kaikkea...

Viimeisimmästä postauksesta on vierähtänyt niin kauan, että kirjoitan tänne jotain viime aikojen tuumailuistani. Eniten olen pyörittänyt mielessäni riittävyyden ja lisää ahnehtimisen kysymystä.
Olen törmännyt moniin hyviin kirjoituksiin tästä aiheesta (mm. kirja Riittää jo!), on ilmeistä että yhä useampi meistä alkaa havahtumaan jatkuvan lisää haluamisen järjettömyyteen. Meillä on jo niin valtavan paljon lähes kaikkea, mutta silti juoksemme suurimman osan aikaa haluamassa aina vain jotain lisää. Jatkuvasti lisää tavaroita: vaatteita, teknisiä vempaimia, pikkasen parempaa autoa, taloa, kodin sisustusta jne. Jatkuvasti haluamassa vähän lisää rahaa, jotta noita kaikkia voisi ostaa. Kuulemma tutkimuksen mukaan olemme tyytyväisimpiä (hetkellisesti), kun meillä on aina pikkuisen enemmän kuin ihmisillä ympärillämme. Joten pitää saada uusi kännykkä, paremmat objektiivit kameraan, uudempi auto, tyylikkäämmät vaatteet, monenlaista uutta tavaraa vaikkapa kodinsisutukseen.  Haluamme myös olla hieman parempia milloin missäkin, hieman arvostetumpia kuin ihmiset keskimäärin. Ja niin sitten talouselämää pyörittävien, huonolaatuista uutta tavaraa (ja sen ehdotonta tarvetta) liukuhihnalta kuluttajille(!) syöttävien lyhytnäköisten johtajien on helppo ohjata laumaa yhä kestämättömämpään tilanteeseen. Meitä pyritään pitämään jatkuvassa lievässä ahdistuksen, puutteen tuntemuksen ja pelon tilassa taitavalla markkinoinnilla ja uutisoinnilla.



Kun olemme aina haluamassa jotain, emme koskaan voi olla täysin tyytyväisiä hetkeä pitempää aikaa. Meidät on niin ehdollistettu haluamaan enemmän, että siitä irrottautuminen edes tietoisesti on todella hankalaa. Vaikka kuinka huomaisin jatkuvan lisää haluamisen järjettömyyden, niin silti mieleni yrittää jatkuvasti vakuuttaa minua siitä, että minun pitäisi saada mm. uusia parempia varusteita kameraani. Että minun pitäilsi tehdä ja suorittaa, suorittaa, suorittaa, enemmän, jotta minua arvostettaisiin enemmän, että minusta pidettäisiin enemmän. Koko ajan komparatiivia ja usein vielä superlatiiviäkin. Ja se saa ihmiset suostumaan käsittämättömiin asioihin epäinhimillisessä työelämässä ja unohtamaan lähimmäisenrakkauden ja yhteisen hyvän usein vapaa-aikanakin. "En minä jaksa enää muista välittää, kun nyt jotenkin jaksaisi edes perheensä elannosta (=kaikesta mahdollisesta tavarasta) pitää huolen".



Sitäkö todellakin haluamme? Enkö voisi vain pysähtyä tähän hetkeen ja todeta, että minulla on todella runsaasti kaikkea (vaikka en todellakaan ole ns. rikas suomalaisen mittapuun mukaan) eli enemmän kuin riittävästi ilman, että jatkuvasti hamuan ja haikailen lisää? Enkö voisi kertoa itselleni, että olen tyytyväinen ja keskittyä elämään antaumuksella tätä kulloistakin hetkeä, keskittyen rauhalliseen ja rakastavaan olemiseen, kokemiseen ja juuri tämän hetkisen puuhani tekemiseen mahdollisimman rentoutuneesti ja nauttien koko olemuksellani?