tiistai 27. joulukuuta 2011

Voitko välittää?

Lämmin kiitos jokaisesta teosta, jonka teet yhteishyväksi ja/tai
muiden ilahduttamiseksi korvausta odottamatta!


Usein näkee ihmisen, joka on tekemässä pyytämättä ja ilman korvausta jotain kaikkien yhteiseksi hyväksi ja/tai muiden ilahduttamiseksi. Harvoin he saavat siitä kiitosta ja kuitenkin jokainen sellainen teko on valtavan arvokas. On ihanaa, että on ihmisiä, jotka poimivat maasta ja vievät pois roskia, joita muut ovat pudotelleet ja pitävät näin ympäristön kaikille kauniimpana ja viihtyisämpänä, estävät slummiutumista. Että on ihmisiä, jotka käyvät sukeltamassa urakalla järvien pohjista pois sinne jääneitä uistimia ja muita teräviä esineitä, joihin joku voisi loukata itsensä. Jotka vetävät yhdistävää ja lähentävää toimintaa erilaisille syrjäytymisvaarassa oleville ryhmille. Jotka hymyilevät lämpimästi ja sanovat rohkaisevia ja kannustavia sanoja. Ja mikä tärkeintä, lähettävät viestiä, että on yhteinen hyvä on tärkeää, että on ilo voida tehdä jotain muiden ilahduttamiseksi.

Tänään minulle tuli tunne, että olisi hurjan tärkeää saada tuo kiitos kiertämään (netti)maailmaan. Jotta ihmiset saisivat lisää voimaa jatkaa näitä ihania tekoja yhteiseksi hyväksi. Suuret kiitokset Sinulle, jos haluat sitä viestittää eteenpäin!


***

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Innokas hyvän odotus....

Joulun alla monet (erityisesti lapset) elävät päivä päivältä yhä lisääntyvässä innokkaassa odotuksessa tulossa olevalle ihanan hyvälle, kaikelle sille ihmeelliselle, jota tulossa oleva Joulu pitää sisällään.


Elämä kannattaisi kokonaisuudessaan elää sellaisessa tilassa! Lapsenomaisessa, innostuneessa, seikkailurikasta hyvää odottavassa, taianomaisessa mielentilassa. Vetäen omalla asenteellaan puoleensa kaikkea ihanaa ja ilahduttavaa.

Pelkkä tulossa olevan odottaminen ei silti tee täysin onnelliseksi. On tarpeen myös elää niin, että huomaa joka hetkessä kaiken siinä hetkessä uskomattomin määrin tarjolla olevan ihanan ja innostavan, keskittyy täysin siihen ja rakastaa kaikkea sitä kuin innostunut lapsi, täydestä sydämestään.



Elämä tuo välillä, niin lapsille kuin aikuisillekin, myös satuttavia asioita, mutta täydesti koetun itkun jälkeen kannattaa mahdollisimman pian palata niin kuin lapsi taas innokkaaseen odotukseen ja kaikkien tämän hetken ihmeiden rakastamiseen.

Oikein ihanan innokkaan rakastavaa ja hyvää odottavaa joulukuun jatkoa Sinulle! 

***

lauantai 5. marraskuuta 2011

Rakastaa, rakastaa, rakastaa!

Leenuliinilla on upea blogi Enkelin silmin, jossa on hienoja lainauksia ja paljon hänen omaa syvällistä viisauttaan. Monet hänen postauksistaan ovat kolahtaneet minuun vahvasti, viimeksi TÄMÄ ja TÄMÄ, joissa oli upeat lainaukset Rhonda Byrneltä. Suosittelen lukemaan ne sieltä, rajusti lyhennettynä (ja erittäin riittämättömästi ja huonosti sanottuna) idea on mielestäni keskittyminen rakastamaan kaikkea mahdollista mitä päivittäin kohtaa. Itse ajattelin, että lähtisi siitä, että kaikkea mitä tietää, että pitäisi arvostaa, keskittyisi epämääräisen (ja useimmiten unohtuvan) kiitollisuuden sijasta kunnolla rakastamaan. Sillä on niin paljon vahvempi psyykkinen vaikutus. Että ajattelisi ja huomaisi rakastavansa jokaista asiaa, joka tuo iloa tai helppoutta, mukavuutta elämään. Siis rakastaisin

- pehmeää, lämmintä, mukavaa sänkyäni, jossa saan levätä
- turvallista, suojaisaa asuntoani ja Suomen yleistä rauhallisuutta
- puhdasta hengitysilmaa ja joka ainoaa hengenvetoa juuri nyt
- joka ikistä kohtaa kehossani (niin niitä jotka kitkattomasti toimimalla mahdollistavat näkemisen, kuulemisen, tuntemisen, haistamisen, liikunnan iloin, elämisen, kuin niitäkin jotka viisaasti kivulla ilmaisevat jotain olevan pielessä). Tietysti myös kykyäni ajatella, tuntea tunteiden laajalla skaalalla, kokea elämää.
- kaikkia ihmisiä ja jokaisen ihmisen potentiaalia uskomattomaan hyvään
- luonnon loputtomia hienoja erilaisia yksityiskohtia
- ihmisen tekemiä rakenteita esim. asfalttia jolla on helpompi kulkea kuin kurarapakossa (ja henkilöitä jotka keksivät, suunnittelivat, kuljettivat, rakensivat juuri sen asfaltin), vesi- ja lämpöjohtoja, rakennuksia, kulkuvälineitä
- rakastamisen aiheita on loppumattomasti

Jospa näkisin ja huomaisin aina juuri tässä hetkessä olevat rakastamani asiat ja keskittyisin rakastamaan niitä. Nyt niitä ovat mm. sininen muki rakastan sen väriä, muovin särkymättömyyttä, helppoutta juoda verrattuna kädestä juomiseen. Rakastan mukavaa tuolia, vankkaa asuintaloa, kodin ihanaa tasaista lämpöä, helppoa sähkövaloa, tuhansien mahdollisuuksien tietokonetta (!), mukavia lämpimiä vaatteitani, kykyäni ja taitoani ajatella ja kirjoittaa tänne, mieheni rauhaisaa läsnäoloa samassa asunnossa, kohtalaisen hyvää vointia juuri nyt ja kehoni kykyä ilmaista ne kohdat, jotka tarvitsisivat parempaa huolenpitoa, seinällä ja kädessä raksuttavia kelloja, jotka kertovat siitä, missä olemme yhteisesti sovitussa aikakehyksessä, ympärilläni juuri nyt olevia lukemattomista ihania erilaisia mahdollisuuksista valita jotain ihanaa.

Miten ihanalta minusta tuntuukaan, kun ja jos keskityn juuri tähän! Ja plussana vielä: se lisää valtavasti mahdollisuuksiani vetää puoleeni lisää ihania asioita jatkuvasti.


Vielä tuli mieleeni jokaisen vastaantulevan ihmisen rakastaminen, joka monesti saattaa tuntua hyvinkin haasteelliselta. Jos jokaista vaikkapa kadulla vastaantulevaa ihmistä ajattelee rakkaimpana sisarenaan, rakkaimpana ystävänään, miten erilailla häneen suhtautuukaan ja miten paljon helpompi on hyväksyä hänen tylykin olemuksensa tai käytöksensä rakastaen, antaisithan varmasti ihanalle ystävällesikin anteeksi hetkellisen huonon käytöksen. Ja sitten on helppo hymyillä lämmöllä kohtaamalleen ihmiselle ja lähettää hänelle mielessään lämpimiä ajatuksia, vaikkei hän juuri silloin niihin vastaisikaan oman huonon olonsa vuoksi.


No joo, pakko myöntää, että olen vielä kovin kaukana siitä, että joka hetki toteuttaisin näitä käytännössä. Mutta. Aina kun muistan yritän kuitenkin edes vähän aikaa olla sisäisessä rauhassa ja keskittyä rakastamaan. Uskon näin parantavani sekä omaa oloani nyt ja pitkällä tähtäimellä (heti tuntuu paremmalta!) että vaikuttavani koko maailman oloon teoistani ja ajatuksistani lähtevien vaikutusten kautta.


Haluaisin kirjoittaa tänne lopuksi, että "Rakastan Sinua, kuka tai millaisesti käyttäytyvä sitten oletkin". Se olisi sekä totta että valetta, kaikki osat minussa eivät vielä olisi valmiit sitä allekirjoittamaan. Pyrin silti rakastamaan yhä avoimemmin ja ilman ehtoja, myös niitä osia itsessäni, jotka eivät vielä ole valmiit luottamaan rakkauteen. Ja rakastamaan pyrkiessäni pystyn aina nyt-hetkessä vaikuttamaan jokaisella valinnallani siihen suuntaan, mihin tahdon itseäni ja maailmaa muuttaa.  Minulla on joka hetki mahdollisuus lisätä rakastamista maailmaan.

Lämpimän rakastavaa syksynjatkoa Sinulle!

***

tiistai 1. marraskuuta 2011

Tietoa minusta

Vastasin toisella blogillani VALOKIN haasteeseen aiheena Kuka minä olen ja Olen oma itseni. Huh, hirvittää! Jos haluat tietää lisää minusta (kaiken senkin, mitä et koskaan oikeasti halunnut tietää), niin "synkkä yksinpuhelu" löytyy TÄÄLTÄ.


Mahdollisimman hyvää marraskuuta Sinulle!

***

tiistai 18. lokakuuta 2011

Kiitos tunnustuksesta!


Kiitos, ANGEL, aurinkoisesta lahjastasi "Sunshine Award" -  tämä palkinto merkitsee, että tulee kirjoittaa tehtävä, joka liittyy palkintokuvaan. Se tulee myös jakaa edelleen 12 blogeille jotka ovat täynnä rakkautta ja aurinkoa, blogiystäville, joiden seuraaminen on ilo. 


Aurinko paistaa aina, vaikka pilvet peittävätkin sen ajoittain näkyvistämme.

Ilahduin Angelin lahjasta erityisen paljon sen takia, että hänen listatessaan hänelta palkinnon saavia, listalta löytyi aivan ihania blogeja, joita en ole ennen seurannut. Kiitos, Angel!

Noudatan itse hieman laiskempaa jakelupolitiikkaa:  Ota palkinto mukaasi tästä, olet sen varmasti ansainnut!
Ja jos kaipaat lämpimiä, inhimillisiä, syvällisiä blogeja luettaviksi, niin sivupalkista löytyy niitä kohdasta lukemani blogit.



Sisäisesti ja ulkoisesti valoisaa ja aurinkoista syksynjatkoa toivon teille kaikille!

***

perjantai 14. lokakuuta 2011

"Kelpaanko minä?"

Olen viime aikoina löytänyt hienoja kysymyksiä, joita itseltäni usein kysymällä voisin ohjata elämääni juuri siihen suuntaan kuin toivoisin. Mutta. Aina kun en keskity mieleni on kysymässä minulta tuota ikuista kysymystä: "Kelpaanko minä?" Jos/kun teen niin tai näin, tai jos jätän tekemättä näin, niin kelpaanko silloin. Kelpaanko muille, heidän tai itseni mielestä. Entä kelpaanko itselleni, juuri nyt.


Se syvä huoli oman olemisen oikeutuksesta on iskostunut niin lujasti, että suurimman osan ajasta elän tuossa huolessa ja annan sen ohjata itseäni. Aivan muualle kuin mitä todella tahtoisin. Ja annan sen pitää yllä minussa jatkuvaa epämiellyttävää ja stressaavaa olotilaa. Annan sen viedä positiivisen energiani ja jumittaa minut ahdistuneeseen pysähdyksen tilaan.

Tottumuksen voima on vahva. Ja siihen on helppo jumahtaa. Tuttuun epämiellyttävään oloonkin. Muutos on epävarmuutta, eikä alkuun siis miellyttävä olo sekään.

Mutta kelpaanko minä itselleni? Koko ajan? Miksi niin iso osa (varsinkin siitä tiedostamattomasta) minusta vastaa aina vain: "Ei!" ....... (Tästä eteenpäin minulla ei ole hajuakaan, mitä tähän kirjoitan.) En usko, että olen yksin tämän sisälläni piileskelevän ajatuksen kanssa, ajatuksen ja tuntemuksen ettei pohjimmiltaan tunne ja koe kelpaavansa.

On tapoja psyykata itseään, on affirmaatioita, NLP:tä, mietiskelyä ja vaikka mitä. Mutta mukavuudenhalu on vahva ja mitä väsyneemmäksi itsensä tuntee, sitä vahvemmin mukavuudenhalu hallitsee ja saa lysähtämään toimimattomaksi. Onneksi kuitenkin elämä on jatkuvaa valintaa siitä, mihin ohjaan itseäni. Luultavasti annan tuon kelpaamattomuuden ohjata itseäni vielä kauan ja usein. Teen myös toisenlaisia valintoja, toivottavasti yhä useammin, niin että niistä kasvaa niin vahva polku-tie-valtaväylä, jota pitkin aikanaan onkin jo tosi miellyttävää ja itsestäänselvää kulkea. Myötäluovan innostuksen, puhtaan ilon, ehdottoman rakkauden ja yhä syvemmän sisäisen ja ulkoisen rauhan suuntaan. Nähden mielessäni uudenlaisen mielikuvan itsestäni ja maailmasta yhä rakastavampana, kauniimpana ja rauhaisampana.



Onneksi joka hetkessä on uusi valinnan mahdollisuus! Toivottavasti teemme yhä useammin yhä ihanampia rakkaudellisia valintoja.

***

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Siisti, levollinen ja myötätuntoinen maailma!

Olisin voinut kirjoittaa otsikkoon sotkuinen, levoton ja itseen uppoutuva...   mutta silloin olisin antanut energiaa ja huomiota niille lisää ja saanut aikaiseksi juuri sen mitä en toivo. Ne sanat silti ovat varsin näkyviä nykyään, päivä päivältä yhä vain enemmän. Näkyy ja kuuluu, että yhä useammalla on yhä huonompi olla. Nopeat näennäiset helpotukset (alkoholi, ylensyönti, tv, tupakka, roskaruoka, netteily, mammonanhaalinta, pinnalliset ihmissuhteet jne) vetävät vahvasti puoleensa ja kierre pahenee. Nekin, joilla on hiukan paremmin, pyrkivät helpottamaan omaa oloaan sulkemalla silmänsä tilanteelta. Inhimillistä!



Jonain päivänä, kun tilanne on meidän kannaltamme tarpeeksi sietämätön ja järjetön, olemme valmiit muutokseen. Onko se pian, onko se hidas rauhallinen muutos, vai kestääkö kauan ja täytyykö tilanteen ensin rajusti kärjistyä? Aika näyttää. Meistä jokainen vaikuttaa siihen, milloin ja miten muutos tulee.

Milloin olen valmis etsimään kaikessa win-win-ratkaisun? Milloin opin todella ymmärtämään, että vain kaikkien osapuolten kannalta hyvä ratkaisu on toimiva? Milloin avaudun luottamaan siihen, että hyvä win-win-ratkaisu aina löytyy, kun avarran mieltäni?

Olen jo niin monesti saanut kokea, että win-win todella toimii. Jo ajatuksenkin tasolla tehtynä. Kun eräänä kesäiltana pihalta kuului pitkään ärsyttävää nuorison metakkaa, ajattelin ensin, että lopettaisivat tai tulisi vaikka poliisi ja veisi pois. Sitten muistin, ettei tuo ole win-win ajatus. Mietin hetken, että mikä sitten olisi. Mieleeni tuli, että olisi hyvä, jos heillä olisi jotain sellaista kiinnostavaa puuhaa, ettei uhoiluun olisi tarvetta ja keskityin siihen ajatukseen. Tai että löytyisi jokin muu kaikille hyvä ratkaisu, eihän ensimmäisen mieleni juolahtaneen ajatuksen tarvitse olla juuri se kaikille paras. Jo parin minuutin kuluttua meteli väheni puoleen, he todellakin keksivät pitkän meluamisen jälkeen jotain huomattavasti hiljaisempaa puuhaa. Ja koko sen lopun aikaa, kun he enää olivat pihalla, äänitaso pysyi kohtuullisena! Aina muulloinkin, kun olen näihin win-win-ajatuksiin vaivautunut keskittymään, olen saanut huomata niiden toimivan. Mutta vanhat tavat eivät muutu itsestään, asennemuutos vaatii huomioimista ja keskittymistä, kerta toisensa jälkeen. Niitä näennäishelppoja pään pensaaseen työntö ratkaisuja tulee käytettyä edelleenkin niin monessa ja usein.



Muutos tulee kuitenkin, jonain päivänä ja jollain tavalla, kun aika on kypsä.

Siihen asti: jollen ole osa ratkaisua, olen osa ongelmaa...

Oikein ihania win-win-ratkaisuja toivottelen kaikille ja upeaa syksyn jatkoa!

***

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Tyhjyys = loputtomasti mahdollisuuksia

Viime aikoina en ole oikein osannut kirjoittaa tänne mitään, kun kaikki on pitkään sisälläni ollut sellaisessa suuressa käymistilassa. Sisälläni on liian paljon tavaraa, liian paljon erilaisia pyrkimyksiä, erilaisia tavoitteita, erilaisia ajatuksia. Tämä suuri sisäinen käymistila on niin tilaavievä, että lähes kaikki ulkoinen on pysähtynyt. Tarvittaisiin tilaa. Tarvittaisiin yksinkertaisuutta. Tarvittaisiin selkeyttä. Tarvittaisiin puhdas mieli.


Kun olisi tyhjyys, olisi loputtomasti mahdollisuuksia ilmentyä. Mutta kun on liian täynnä kaikkea tuskin tarpeellista ja hyvin haluton luopumaan yhtään mistään elämässään, niin sitten elämä on tälläistä. Eikä se silti mielestäni ole väärin. Se vain on. Elämää tälläisenä. Ei useinkaan kovin elävältä tuntuvaa. Mutta silti. On. Minulle se oikealta tuntuva tie ja tapa tällä hetkellä. Miksen noudattaisi omaa sisäistä tietoani!?

Kun tarpeeksi kauan puskee päätään seinään, jossain vaiheessa väkisinkin rupeaa miettimään jotain viisaampaa keinoa ja saattaa löytää oven. Ja siksi se hullultakin tuntuva tapa voi olla kaikkein oikein. Mielestäni on tärkeää tehdä elämässään tarpeeksi paljon "vääriä" valintoja, jotta oppisi.

Jonain päivänä minusta tuntuu, että olen ehdottomasti menossa ja pyrkimässä tuonne. Selvästi. Pari päivää myöhemmin minusta alkaakin vahvasti tuntua, että jokin toinen olisikin se kaikkein oleellisin. Ja myöhemmin taas joku muu. Sen verran alan tässä oppia, että oikeastaan en tiedä juuri muuta kuin sen, etten tiedä. Ja koitan oppia hyväksymään sen, varman tiedon puuttumisen, elämän epävarmuuden, epäselkeydenkin. Ei ehkä kovin nautittavaa, mutta silti ehkä viisaampaa pysähtyä kunnes selkenee, kuin loputtomasti poukkoilla ilman selvää suuntaa milloin minnekin.



Toivoisin silti, että voisin puhdistua, avartua, yksinkertaistua niin, että löytäisin tyhjyyttä, tilaa loputtomille mahdollisuuksille. Että voisin päästää irti kaikesta turhasta takertumisesta, mihinkään. Oppisin vain rakastaen olemaan, aitona juuri siinä tilanteessa, sellaisena kuin se tilanne kulloinkin on.

***

tiistai 31. toukokuuta 2011

"Mitä teit tänään tehdäksesi jonkun onnelliseksi?"

Positiivarien Ajatusten aamiaisessa oli tänään tuo kysymys tarinalla, että eräs äiti kysyi sitä aina lapsiltaan iltarukouksen jälkeen. Tykkään kovasti ajatuksesta, että tämä kysymys olisi meidän ihmisten tärkein kysymys siitä, miten olemme päivämme käyttäneet. Mitä teemme tänään tehdämme jonkun, jotkut ja jopa itsemme onnelliseksi?

Kuinka monta mahdollisuutta joka ikinen päivä sisältääkään siihen, että voi tehdä jonkun onnelliseksi! Enkä tarkoita, että minun pitäisi olla marttyyri ja sitä kautta luoda "onnellisuutta" toisille. On niin äärettömän paljon pieniä ihania asioita, joilla voi tuottaa onnea: aurinkoinen hymy, ystävällinen sana, pieni huomaavaisuus, auttava käsi tai myötätuntoisena kuunteleva korva, kun toisella on jokin elämän haasteista meneillään. Niin moni kaipaa nähdyksi tulemista, pientä huomiota, että joku osoittaisi: Hei, sinä olet tärkeä ja iloitsen siitä, että olet olemassa!

Ilon tuottaminen tuottaa itsellenikin mahtavasti iloa. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo! Taidanpa pistää tuon kysymyksen korvani taakse ja yritän sitä itseltäni kysyä mahdollisimman usein.



***

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Kiitollisuutta myös itselle

Enkelin silmin -blogissa TÄMÄ HIENO KIRJOITUS herätti minut taas kerran muistamaan itsensä arvostamisen tarpeellisuuden. Niin helposti tulee vain arvosteltua itseään kaikin tämän yhteiskunnan opettamin tavoin. Kun keskittyy näkemään vain ongelmia ja vikoja itsessään ja teoissaan (samoin koko ympäristössä ja maailmassa) on melko mahdotonta olla onnellisesti rakastavan rauhaisasti läsnäoleva, riippumatta siitä mikä on tilanne. Yritän jatkuvasti oppia näkemään kiitollisuuden aiheita kaikessa, mitä elämässä nyt kohtaan. Olen kuitenkin (siinäkin) ollut turhan laiska ja edistyminen tapahtuu varsin hitaasti. Mutta tapahtuu silti, hyvä. Tuon toisen blogin kirjoitus muistutti minulle, että olin unohtanut tästä kiitollisuuden opettelusta kokonaan kiitollisuuden omalle itselleni. En tarkoita, että ajattelisin itseni olevan vain surkean huono kaikessa, olen kyllä nähnyt joitain hyviäkin puolia itsessäni, yllätys, yllätys! Mutta. Kaikki monituiset osat minussa kaipaavat rakastavaa huomiotani: kehoni eri osat, erilaiset tunteeni ja tuntemukseni, toimintani ja tekoni, jne. Kun kiinnitän nyt arvostavaa huomiota siihen mitä teen ja saan aikaiseksi (riippumatta siitä olisiko se muiden silmissä suurta ja arvokasta), tunne-elämyksiin joita tämä "minä" minulle antaa, erilaisiin aistihavantoihin joita tänä "minuna" voin joka hetki kokea, erilaisiin ajatuksiin ja oivalluksiin joita "minuna" on mahdollista kehitellä, silloin oloni muuttuu paljon kiitollisemmaksi. Tyynemmäksi.  Onnellisemmaksi. Tietoisen rauhaisan läsnäolevaksi.



On (minulle) arvokasta ja hienoa, että nyt olen saanut aikaiseksi tämän tekstin ja tämän kuvan, että kehoni antaa minulle mahdollisuuden istua tällä tuolilla (joka on vieläpä kohtuullisen mukava), että "minuus" antaa minulle mahdollisuuden tämän jälkeen vaikkapa lähteä ulos lämpöön ja aurinkoon, että tällä minuudella on kyky ajaa autoa ja mahdollisuus liikkua sen kanssa laajemmalti, että tämä "minuus" antaa minulle mahdollisuuden alkaa ajatella ihan mitä tahansa koko maailmankaikkeudessa, että ollessani tämä "minä" voin nauttia erilaisista herkuista, kauneudesta, musiikista, tunteista, maailman loputtomista mahdollisuuksista. Kiitos!

Mihin päätän kiinnittää huomioni? Minkä haluan lisääntyvän elämässäni?

***

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Millaiset arvot?

Postaukseni toiseen blogiini sopisi oikeastaan tännekin, joten laitan tähän linkin siihen:
Valitsemispäivä

Ihanaa keväistä viikkoa kaikille!



***

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Kärsivällisyyden merkitys

Viime aikoina elämässäni on tapahtunut (eli olen itse tehnyt) ulkoisesti niin vähän, että vanhan kansan työmoraaliin opetettuna minulla on jatkuvasti erittäin vaikeaa olla syyllistämättä itseäni. Kuitenkin ne asiat, joiden kanssa sisäisesti työskentelen (jatkuvan kiitollisuuden opettelu, rakastava läsnäolo jne.) ovat niin suuria ja valtavan tärkeitä minulle, että omien arvojeni mukaan toimin juuri niin kuin minun pitääkin.



Sisäistä työtä ja selkeytettävää on niin paljon, että on ymmärrettävää kaikki ei tapahdu "kaikki-tänne-mulle-heti-nyt" -periaatteella, vaikka osa minusta kuvitteleekin, että niin pitäisi olla. Tässä opetellaan selvästi samalla kärsivällisyyttä asioiden etenemiseen omalla ajallaan ja rauhaisaa asennetta, jopa sitä, etten (yllätys, yllätys!) olekaan kenties maailman keskipiste. Jos/kun minä siirryin syrjään "normaalista" oravanpyörästä, ei se maailmaa kaatanut, todellakaan. Ei ole kaatanut edes omaa maailmaani. Monet asiat ovat sen myötä muuttuneet, jotkut parempaan, jotkut huonompaan suuntaan. Siis niin kuin elämässä yleensäkin: muuttuvia asioita on aina, jotkut ovat mieluisia, toiset vähemmän.

Mutta olen kuitenkin tätä isoa sisäistä muutostani ajanut eteenpäin, kauan, ja viime aikoina yhä enemmän keskittynyt siihen. Ja olen iloinen ja ylpeäkin siitä, että mm. kiitollisuuden oppimisen merkitys on tullut minulle niin tärkeäksi, että (vaikka eteneminen on hidasta ja takkuilevaa) olen sitä sinnikkäästi ja kärsivällisesti jatkamassa.

Lopuksi haluaisin toivottaa sekä itselleni että muille:
Ole kärsivällinen itsesi suhteen, et ansaitse sitä jatkuvaa kriittisyyttä, jolla itseäsi kohtelet! Ketään muuta kuin omaa egoasi ei kiinnosta se oletko kaikin tavoin täydellinen vai et. Mutta niin muita (kuin sisintä itseäsikin) kiinnostaa valtavasti se, että kohtelet heitä joka hetki (ja itseäsi) kaikin tavoin rakastavasti.

***

torstai 24. maaliskuuta 2011

Uutta suuntaa elämääni

Vielä kerran paljon kiitoksia kaikille kannustavista kommenteista edelliseen postaukseeni!


Olen edelleen sellaisessa välivaiheessa, mutten toisaalta tahdo pitää tuota edellistä tekstiä loputtomiin päällimmäisenäkään. Yritän tällä hetkellä (taas kerran) muuttaa koko elämänasenteeni. Oppia jatkuvan huolestumisen sijasta luottamaan elämään (mm. affirmaatioiden avulla) ja oppia etsimään, tuntemaan ja näkemään valtavasti kiitollisuuden aiheita ihan jokaikisessä nyt-hetkessä, riippumatta siitä vaikka olo ei niin mukava olisi. Tiedän sen olevan mahdollista, hyvä esimerkki onnistumisesta oli aikanaan jo kertomanikin vatsatauti, jonka aikana harjoittelin kiitollisuutta ja se onnistui.

Ei hyödytä ihmistä, vaikka hänellä olisi kaikki maailman aarteet, jos hän ei osaa tuntea niistä kiitollisuuden iloa. Mutta onnellinen on se ihminen, joka osaa avata sydämensä kiitollisuudelle ja näkee siihen aihetta kaikessa. Miten hän voisi olla olematta onnellinen???

Uuden kokonaisvaltaisen elämänasenteen oppiminen (aivopesu! tosi likaisiin aivoihini...) vaatii silti työtä, työtä, työtä ja sisukkuutta taas uudestaan ja uudestaan. Edellisillä kerroilla en ole ollut riittävän sitkeä ja pitkäjänteinen, vaan olen antanut jonkin masentaa ja lopettanut puolittaisiin yrityksiin ja niin on asenteenikin jäänyt puolittaiseksi. Mutta nyt. Olen jo jatkanut kauemmin kuin aiemmilla kerroilla ja vakaa aikomukseni on jatkaa, kunnes minulla on putipuhtaat elämään luottavaiset, kiitollisen asenteen aivot...    :))

Sydämelliset kiitokset teille, että olette olemassa ja luette postauksiani!

torstai 10. maaliskuuta 2011

Yksin



En ole muutamaan viikkoon postannut tänne mitään, kun sisäinen oloni on niin sotkuinen. Yritän löytää seesteisyyttä, elämäniloa ja elämänhalua. Mutta kun maton alle (eli sisälle kehooni) piilottamani epämukavat tunteet vaan pukkaavat päälle. Väliin ne saa harhautettua ja voi saada mukavan nautittavan päivän, mutta sitten ne taas huomauttavat, että täällä ollaan.

Ilon ja innostuksen haluaa moni jakaa. Vaan kuka jakaisi pelon, ahdistuksen, kauhun, ärtymyksen, raivon, murheen??

Siunattuja ovat ne ihmiset, joiden läheiset ovat valmiita jakamaan nämäkin tunteet. En liene silti ainoa, jonka läheiset pelkäävät itse niin paljon tunteiden synkempää puolta, etteivät kykene eivätkä halua niitä jakaa. Sitten sitä vaan on yksin vaikeasti kohdattavine tunteinensa. Oppii sanan yksin syvän merkityksen. Kokee myös tuntemuksen, ettei kokonainen, aito minä koskaan kelpaa.

Ja muiden seurassa jää aina puolikkaaksi.



***

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Millainen on arvokas elämä?

Kuulin kahdesta vanhuksesta, jotka eivät enää tahdo kokea elämäänsä tärkeäksi ja arvokkaaksi, ja ihmettelevät vähän, mitä täällä enää tekevät. Samanlaista tunnetta minullakin on ollut aika usein, vaikken ihan vanhus vielä olekaan. Taitaa tälläinen tuntemus olla aika yleistä luterilaisessa hengessä, tehdyn fyysisen työn merkitystä korostavassa yhteiskunnassa. Moni ajattelee, että ellet "ansaitse" rahaa, rahaa, rahaa, ei sinulla paljon arvoakaan ole.


Minä näen hiukan toisin: tärkeämpää on tuottaa lisää hyvää ja harmoniaa ja kauneutta maailmaan. Kyllä hyväntahtoinen, lämminsydäminen mummo, joka kauniisti hymyillen todella kohtaa jokaisen vastaantulijan, on mielestäni maailmalle arvokkaampi kuin esimerkiksi tupakkatehtaan itsekäs, ärtyisä pomo, joka ei ehkä edes perheelleen pysty antamaan rakkautta, kun kaikki aika menee rahan ahnehtimisessa keinolla millä hyvänsä. Vaan arvokkaita ovat silti nämä ahneet pomotkin, heillä on mm. aina mahdollisuus oppia ja muuttua, ja alkaa keskittyä hyvän tekemiseen maailmassa  tai tehdä edes yksittäinen hyvään pyrkivä teko.

Iloa, kauneutta, yhteistä hyvää luovien ajatusten ajatteleminen ja tekojen tekeminen on sitäpaitsi niin itsellekin iloa tuottavaa, että jo sen takia siihen on mukava pyrkiä!
Oikein ihanaa talvipäivän jatkoa Sinulle!

***

maanantai 14. helmikuuta 2011

Lämpimien ajatusten ystävänpäivää

Ystävänpäivä on uudehko juhlapäivä, jolloin ihmisillä on tapana muistaa ja tervehtiä läheisiä ja rakkaita ihmisiä. Hienoa, että tälläisiä päiviä on. Äsken erääseen mukavan blogin ystävänpäiväpostaukseen kommentoidessani tuli mieleeni, että luontokin on todellinen ystävämme. Vaikka luonnosta nautimmekin, milloin ja miten näytämme luonnolle itselleen arvostustamme?

Ja toisaalta, eikö ihan joka ikinen ihminen ja eläinkin voisi laajasti ajatellen olla ystävämme, jos vain annamme siihen mahdollisuuden kohtaamalla avoimin mielin rakkaudella ja arvostuksella kaikki, jotka elämäntiellämme vastaan tulevat?

Oikein ihanaa ja rakastavaa ystävänpäivää Sinulle!

***

perjantai 11. helmikuuta 2011

Näköalapaikalla

Luontokuvailua harrastellessa ja kuvakäsittelylläkin leikkiessä on ihana seurata muiden upeita blogeja ja yrittää jotain oppiakin niistä. Usein tulee tunne, että toisilla on niin hienot maisemat (vaikkapa Norjan tunturit tai Pohjois-Suomen erämaat tai ulkosaaristo) tai huippuhieno kamera, niin ettei itse voisi aikaansaada mitään yhtä upeaa. En usko, että siitä kuitenkaan on kysymys. Jokainen paikka on omalla tavallaan näköalapaikka jollekin, jonka pitää vain tulla nähdyksi. Olen itse ottanut eräät pidetyimmistä kuvistani sisällä kotona ollen omasta kerrostaloikkunasta, ikkunasta itsessään ja taivasmaisemista, joita täällä 8. kerroksessa ehkä tulee katsottua tavallista helpommin.

Kysymys on vaan avoinna olemisesta tässä hetkessä ja havainnoinnista. Jos lähden kuvailemaan mielessäni jokin tietty asia, jonka uskon näkeväni, ei se yleensä onnistu. Mutta jos lähden hienoon paikkaan avoimin mielin odottaen näkeväni vaan jotain kaunista ja olen sitten siellä vain havannoiden, niin useimmiten jotain upeaa pääsenkin kuvaamaan. Mutta sitä ei voi tietää, onko se laajaa maisemaa vai pientä yksityiskohtaa, ja siksi minun pitää vain olla avoin kaikelle ja katsea ihastellen ja ihmetellen ympärilleni.


Uskoisin, että näin on muussakin elämässä. Olemme koko ajan näköalapaikalla, aitiopaikalla johonkin erityiseen, jonka pitää vain tulla nähdyksi.

Oikein ihanaa viikonloppua Sinulle!
Täällä näyttäisi paistavan aurinko jo kolmatta päivää, upeaa!

***

torstai 3. helmikuuta 2011

Tehokkaampi tapa muuttaa

Paljon on kirjoitettu siitä, että vastustaminen vain lisää voimaa siihen, mitä vastustaa. Minusta tuntuu, että useimmiten myös halu poistaa jotakin on huono tapa muutokseen, se on sitä samaa vastustamista vain toisessa muodossa.

Innostavan lisääminen   on mielestäni paras tapa toteuttaa muutosta. Lisäämällä jotain innostavaa muutoksen tarpeessa olevaan tilanteeseen luo siihen hyvää energiaa. Esimerkiksi, jos laihduttamisessa keskittyy vastustamaan nykyistä painoansa ja haluaa poistaa sitä (vieläpä vähentämällä jotain eli syömistä), niin siitä saa luotua itselleen varsin työlään ja vaikean. Ja voipi hyvinkin olla, että kaikkien niiden kokemiensa puutoksen, taistelun ja rasituksen laihdutusaikojen jälkeen helposti katsoo ansainneensa taas epäterveellisiä herkkuja.
Innostavan lisäämisen toimintatavalla se hoikistuminen toimisi vaikka niin, että lisää paljon itseä innostavaa liikuntaa tai muun inspiroivan harrasteen, joka ei jätä aikaa turhalle herkuttelulle ja joka tuo hyvän olon ilman liiallista syömistäkin.
Tai/ja lisäämällä hyvänmakuisia hyvää tekeviä ruokia, jolloin tilaa jää vähemmän epäterveellisille ja myös kun kehon mineraalitarpeet täyttyvät, niin luultavasti tarve ahmia epätervettä vähenee.
Tai/ja lisäämällä ja toistamalla mielessään innostavia kuvia itsestään toivomansa painoisena ja energisenä, jolloin mielikuvat ohjaisivat toimintaakin kohti hyvinvointia.

Missä tahansa tilanteessa voi lisätä jotain innostavaa ja tehdä tylsäksi tai kurjaksi kokemastaan tilanteesta  innostavan tai rentouttavan tai muuta mukavaa. Yksitoikkoiseen usein toistuvaan askareeseen kuten tiskaukseen voi lisätä jotain, vaikkapa rakastamansa laulun laulamisen tai kuuntelemisen, tai hi-taam-mat luovat liikkeet, joiden tekemisestä on todella tietoisen nauttiva, tai kokea lämmintä yhdessäoloa läheisen ihmisen kanssa yhdessä tiskaten.

Mihin tahansa hetkeen voi lisätä innostavaa ja tehdä elämästään niin paljon nautittavamman.
(ja nyt minun on syytä jatkaa tämän opettelua...)

Paljon innostavia ihania elämänhetkiä Sinulle!

***

tiistai 25. tammikuuta 2011

Yhdessä pysymisen ihme

Tänään viimeksi iski tajuntaani ihan yllättäen se, kuinka ihmeellistä on, että kaksi ihmistä, joita sukulaisuus tai yhteiset pienet lapset tai taloudellinen "pakko" eivät toisiinsa sido, pysyvät yhdessä vuosia tai peräti vuosikymmeniä. Että toinen ihan irrallinen olento tästä maailmasta päättää vain jostain syystä jäädä pysyvästi toisen irrallisen olennon vierelle. Ihme.

Onhan niitä yksinkertaisia selityksiä: tottumus, riippuvaisuus, laiskuus, mukavuus. Whatever. Ei se silti poista yhdessäpysymisen ihmeellisyyttä, kaikista miljardeista mahdollisuuksista juuri kaksi ihmistä päättää joka ikinen päivä pysyä yhdessä ja ottaa vastaan sen mitä elämä tuo. Todella hämmästyttävää! En oikein osaa selittää, mitä tarkoitan. Ehkä parhaiten sen ihmeellisyyden voisi ajatella silleen, että jos joku muu tuntemasi mukava ihminen päättäisi yhtäkkiä elää sinun seurassasi lopun elämääsi ja sinä hänen.

Sekavasti selitetty. En selkeämminkään osaa.

***

perjantai 21. tammikuuta 2011

Lähimmäisyys

Suomessakin on jo ollut monenlaista yllättävää säähän liittyvää ilmiötä (rajuja ukkosmyrskyjä, Venäjän tulipalojen savuja, huippuhelteitä jne) ja ennusteet lupaavat niin jatkuvankin ja ehkä paljon rajumminkin. Jo pitemmän aikaa minulla on ollut sellainen tunne, että luonnonolosuhteiden äärimmäistymisellä ja erilaisten luonnonkatastrofien lisääntymisellä on syvällisempikin tarkoitus. Että ongelma- ja hätätilanteiden ilmaantuminen myös hyvinvoiviin länsimaihin ei ole sattumaa. Että tarkoituksena on auttaa meitä näkemään, että jokaikinen apua tarvitseva ihminen maapallolla on oikeasti lähimmäisemme. Että jokainen meistä voi paljon suuremmalla todennäköisyydella kuin ennen itse olla koska tahansa yhtäkkiä yllättäen mitä suurimmassa pulassa ja toisten myötätunnon ja auttamishalun varassa.

Pian emme ehkä enää mitenkään voi sulkea silmiämme ja ajatella, että muutaman pennin lähettäminen eniten uutisissa olevien hätäalueiden avuksi riittäisi meidän hyvinvoivien lähettämäksi todelliseksi avuksi ja puhdistaisi omantuntomme. Eihän sellainen apu tule riittämään meillekään, jos/kun meille tulee vastaava hätätilanne, mikä on paljon aiempaa todennäköisempää.

Toivottavasti todellinen myötätuntomme kasvaa ilman, että meidän täytyy oppia sitä vaikeiden oppituntien kautta. Kaikkea hyvää Sinulle!

                                                               ***

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Lainauksia

Positiivareiden Ajatusten aamiaisessa oli pari niin mielestäni osuvaa juttua, että lainaan ne tänne:



AAMUN AJATUS

On olemassa suuria asioita, joita emme
vielä pysty tekemään ja pieniä asioita,
joita emme välitä tehdä - ja niiden välissä
piilee vaara, että emme tee mitään.


Itsearvostuksen kuusi pilaria:

1. Tietoisena eläminen
Pyrkimys aktiivisuuteen ja tosiasioiden kohtaamiseen,
tässä ja nyt -asenne.

2. Itsensä hyväksyminen
Et vähättele itseäsi, et suhtaudu itseesi liian kriittisesti,
hyväksyt vahvuutesi ja heikkoutesi.

3. Vastuullisuus
Tiedostat vastuusi teoistasi ja tavoitteistasi, et syyttele
muita, vapaudut muiden ihmisten odotusten kahleista.

4. Itsevarmuus
Kunnioitat omia halujasi ja tarpeitasi, olet valmis
puolustamaan itseäsi ja kunnioittamaan itseäsi.

5. Tavoitteellisuus
Asetat itsellesi tavoitteita ja pyrit noudattamaan niitä,
kykenet itsekuriin ja osaat keskittää voimasi.

6. Eheys
Tekosi ovat arvojesi kanssa yhdenmukaiset,
olet sanojesi mittainen, osaat myöntää virheesi,
korjaat ja hyvität sen, minkä olet rikkonut.

-Nathanael Branden

tiistai 18. tammikuuta 2011

Oikeus innostua?

Onko oikeus innostua mielenkiintoisista asioista elämässä?

Onko elämästä oikeus pääosin nauttia?

Saako ihminen nauttia vasta sitten, kun on ensin tehnyt vähintään (sanotaanko vaikka) 80% jotain sellaista (pakkoansio)työtä, josta ei nauti?

Voisiko maailma olla muuttumassa sellaiseen suuntaan, että ihmisten tulisi yhä enemmän kuunnella omaa itseään (ja paljon vähemmän sitä mitä yleisen käsityksen mukaan ihmisen pitäisi)?

Miten rohjeta suunnata itsensä uudelle tuntemattomalle suunnalle? Miten uskaltaa ottaa ohjenuoraksi innostus?

(Minun innostukseni on nyt tässä kuvankäsittelyn opettelussa, niitä lisää: Aidommaksi.blogspot.com)

***

maanantai 10. tammikuuta 2011

Syyllinen vai inhimillinen?

Miksi meillä ihmisillä on niin suuri tarve ja halu rankaista ja tuomita...


Tänään on ihminen kuollut, kun lunta on pudonnut katolta päälle. Sääntöihin kuulunee, että jonkun pitää olla siitä vastuussa, joku lienee laiminlyönyt jotain. Sitten alkaa virallinen syyttelypuoli ja lopulta mahdollinen (ankarakin) "rangaistus". "Syyllisen" elämä muuttuu rankasti, samoin hänen läheistensä. Koska "uhrin" ja hänen läheistensä elämä on loppunut tai muuttunut ratkaisevasti, katsotaan että "syyllistä" on rankaistava. Täytyy olla silmä silmästä ja hammas hampaasta, sanoo yhteiskunta, muuten!

Mutta eikö jo tietoisuus noin suuresta syyllisyydestä ole enemmän kuin tarpeeksi? Tarpeeksi saamaan ymmärtämään väärän toiminnan, tarpeeksi saamaan aikaan voimakkaan katumuksen? Lopputulosta ei voi muuttaa eikä parantaa rankaisemalla, rangaistus tuskin tekee edes "uhrin" omaisia yhtään onnellisemmiksi. "Syyllisen" ja hänen läheistensä elämän ns. rangaistus pilaa. Paljon lisää pahaa mieltä. Eikö sitä ole jo riittävästi?

Eikö parempi olisi antaa kaikkea mahdollista apua sekä uhrin läheisille että syylliselle? Ja sen jälkeen syyllinen ottaisi tehtäväkseen  koittaa mahdollisuuksiensa mukaan kaikin mahdollisin tavoin helpottaa uhrin läheisten taakkaa.

Kaikki me teemme jatkuvasti "virheitä", pienempiä ja joskus tosi isojakin, vahingoitamme toisiamme ymmärtämättömyydellämme, piittaamattomuudellamme ja väliin jopa tarkoituksella. Kaikki me. Miksi silti aina tuomita ja syyllistää, "rankaista" (kostaa)?? Voisimmeko sen sijaan ymmärtää inhimillistä heikkoutta, yrittää antaa anteeksi ja "syyllisellä" puolella koittaa jälkikäteen ainakin jotenkin lievittää tekojemme seurauksia?

***

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Rajatonta rakkautta?


Rakkauden laki on tärkein määräys,
unohda muilla säännöillä hääräys!




Tämä muotoilemani affirmaatio kuvaa ehkä parhaiten nykyistä syvintä näkemystäni, vaikka pinnallinen minäni sen hyvin usein unohtaakin. 

Mitä sitten on rakkauden laki? Minulle se on sitä ehdotonta rakkautta, agapea. Ajattelen sen peräti rakkaudeksi, jolla ei ole todellakaan mitään rajoja. Ehdotonta rakkautta niin oman itsen kaikkia osasia kohtaan, kuin jokaista muutakin maailman ihmistä kohtaan kokonaan sellaisina kuin he ovat. Jos me vaan voisimme ajatella ja toimia joka hetkellämme ehdottoman rakastavasti niin itseä kuin muita tilanteessa olevia kohtaan, niin aina löytyisi varmaankin se paras mahdollinen yhteishyvä. Miten ihanaksi maailman voisimmekaan muuttaa... 

Tänä aamuna muistui jostain mieleeni joskus lukemani, että "ei rajoitettu rakkaus, joka asettaa ehtoja ole mitään todellista rakkautta ollenkaan. Jos vaikkapa "rakastaa" itsessään vain kaikkea mieluista, ihmisistä vain niitä kaikkein läheisimpiä, niin ei se ole todellista rakastamista. Ehdoton rakkaus rakastaa kaikkia sellaisenaan."  Ja sitten putkahti mieleeni, että eihän se rajaton rakkaus voi rajoittua vain ihmisiin. Vaan todellisen ehdottoman, rajattoman rakkauden pitää kohdistua ihan kaikkeen. Koko ihmiskuntaan, jokaiseen ihmiseen, diktaattoreihin (ihmisinä, tekoja silti oikeina pitämättä) julmimpine puolineenkin, koko luontoon kauneimmasta kukasta raivoisimpaan maanjäristykseen, kaikkeen tässä hetkessä olemassaolevaan, aiemmin olemassaolleeseen ja olevaksitulevaan.

Melkoinen ajatus, enkä oikein vielä tiedä, mitä siitä ajattelen.  Jokaisella ihmisellä on varmaan omanlaisensa näkemys asiasta. Minulla taitaa toistaiseksi olla siitä useampi ristiriitainen näkemys...

***

lauantai 8. tammikuuta 2011

Aitona arkeen


Olen kovasti ajatellut aitona olemista joka tilanteessa. Mielestäni olisi valtavan tärkeää, että ihmiset voisivat ja uskaltautuisivat olemaan mahdollisimman aitoja koko ajan, työssäkin.

Mutta ei aitoutta mielestäni todellakaan ole se, jos joku syytää kaiken pahan mielensä myrkkynä toisten silmille aina silloin kun sattuu olemaan huonolla tuulella väittäen: "minä olen vain aito, tälläinen minä olen". 



Aitona OLEMISTA on uskaltaa myöntää ja tunnustaa ajatuksensa ja 
tunteensa. 

Niiden todellisten ajatustensa ja tunteidensa ILMAISUun (joka myös on tarpeen) ihminen voi sitten valita hyvin monenlaisia (käyttäytymis/)ilmaisutapoja, joista toiset ovat ympäristölle ystävällisiä/rakentavia (ja tälläisiä yritän opetella) ja toiset sitten taas kaikkea muuta ja saavat vain negatiivista aikaan (ja näistä kun oppisi pois).

Toivottavasti ihmiset uskaltautuvat olemaan yhä aidompia todellisten tunteidensa ja ajatustensa ystävällishenkisessä julki tuomisessa, valiten luovasti aina rakentavimman ja kulloinkin suurinta mahdollista yhteishyvää luovan tavan!



***