"Kuka haluaa hullun, kuka rakastaa rumaa?" ja siitä pelko syntyy.
Siksi olen suurimman osan elämääni yrittänyt epätoivoisesti olla muiden mielestä miellyttävä. Ja tietenkin mitä enemmän sitä yrittää, sitä pahemmin tuntee epäonnistuvansa. Tunnen, etten kelpaa kokonaisena todellisena itsenäni oikeasti minnekään. Ja siihen tunteeseen jää (ego pitää siitä huolen) kiinni. Se palaa aina uudelleen, muistuttamaan itsestään. Se muuttaa asumaan kehoon pysyvästi ja tekee kireäksi ja kipeäksi.
Järjetöntä jäädä siihen kiinni. Todennäköisesti löytyisi ihmisiä, jotka voisivat kestää koko sen paketin, jona itseäni pidän. (Siitäkin huolimatta, että minussa on sellaisia puolia, joita useimman ihmiset eivät siedä tai vähintäänkin minun kengissäni kulkematta helposti arvostelisivat.) Mutta ego-puoli ihmisyydessä on kovin ovela, löytää aina jonkun heikon haavoittuvan kohdan.
Luin jonkun blogista tänään, että häntä kyllästyttää, kun ihmiset aina parjaavat egojaan ja että kaikki tunteet ovat arvokkaita. Olen tietysti samaa mieltä, mutta myös samalla eri mieltä. Tarkoitamme ego-sanalla aavistuksen verran eri asioita. Kyllä on vaikea kommunikoida ihmisten kanssa ja egoni mieliksi vielä kaikkia tai ainakin mahdollisimman montaa miellyttävästi, kun samat sanat merkitsevät eri asioita ihmisille. Ja kun kukin kuulee puheesta ja lukee tekstistä sen, mihin itse on sillä hetkellä keskittynyt. Huomaahan sen siitäkin, että eri kerroilla itse jotain kirjaa lukiessa kiinnittää huomionsa ihan eri asioihin.
On niin todella vaikeaa ja hävettävän noloa olla tai kokea olevansa huono. Siltikin vaikka kaikki ovat sitä, monen monituista kertaa mitä erilaisimmissa asioissa elämässään. On älyttömän vaikeaa tulla kelpaamattomana pidetyksi, hylätyksi ulkopuolelle. Tämä länsimaailma luokittelee ja opettaa arvostelemaan ihmisiä kaikessa ja koko ajan: puhutaankin jo A-, B- ja jopa Ö-luokankin ihmisistä. Kaikessa vertaillaan raa'asti koko ajan: parempi-huonompi, kauniimpi-rumempi, tyhmempi-viisaampi, arvottomampi-tärkeämpi. Monissa asioissa itsekukin jättäytyy tahallaan itse vapaaehtoisesti ulkopuolelle, ettei tarvitse kokea sitä huonompana ja ehkä jopa arvottomana pidetyksi tulemisen tuskaa. Ja päädymme kuin minäkin itse vapaaehtoisesti rajoittamaan elämäämme. Haavoittuvana oleminen on niin vaikeaa. Silti sitä ei voi millään kokonaan välttää, joka vaiheessa elämässä olemme oppilaina monessa asiassa ja kohtaamme uusia kontaktitilanteita.
Kun me ihmiset rajoittamme itseämme, se taas rajoittaa maailmaa. Ja maailmasta tulee sellainen, että yhä harvemmassa tilanteessa yhä harvempi uskaltaa olla tosi ja aito. Kierre jatkuu, kunnes jossain vaiheessa tilanne käy liian ahdistavaksi ja paine muutokseen rikkoo rajat. Tänään erään blogin kommentista luin, kuinka eräs tavallista rohkeampi ihminen tuntee tarvetta ja jopa uskaltaa rikkoa typeriä arkipäivän "normaaliuden" rajoja esim. vesijuoksussa olemalla totuttua luovempi. Todella hienoa! Upeaa, että rohkenee ja on hienona esimerkkinäkin muille.
Jossain vaiheessa yhteisön kollektiiviseksi kirjoittamattomaksi päätökseksi on muodostunut, että järjestelmän ja yleisen turvallisuuden ylläpitämiseksi esimerkiksi työssä ja koulussa on oltava mahdollisimman rajoitettua ja ikävää. Miksi useimmissa niissä lähes kielletään nauraminen, aitona tuntevana ihmisenä oleminen ja luovuus? Ja luodaan rasittava, ikävä ja ahdistava ympäristö. Unohdetaan mitä varten koulut ja työpaikat itse asiassa ovat. Koulut oppimista varten, joka varmasti iloisen innostuksen vallassa sujuisi paljon paremmin. Ja työpaikat erilaisten tuotteiden ja palvelujen tuottamista varten, joka sekin sujuisi pitkän päälle paremmin, jos työntekijöillä olisi miellyttävä olo ja sekä työntekijätason että pomotason työntekijöillä olisi kannustavaa ja innostavaa arvostusta toisiaan ja toistensa työtä kohtaan.
Maailma muuttuu jokaisessa jokaikisen pienimmässäkin valinnassa johonkin suuntaan.
Toivonpa, että muistan sen yhä useammin ja uskallan rikkoa omia rajojani suuremman inhimillisyyden ja myötätunnon suuntaan, sekä omaa haavoittuvaista itseäni että kaikkea maailmassa kohtaan.
***
