sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Elämä ihmeenä

"On vain kaksi tapaa elää elämäsi. Toinen on se, ettei mikään ole ihme
Toinen se, että kaikki on ihmettä." 
- Albert Einstein


Olen lukenut tuosta ajatuksesta/asenteesta monestakin kirjasta eri kirjailijoilta ja se on aina tuntunut oikealta. Mutta vasta nyt alkaa elämäni olla sellaisessa jumissa, että olen ollut valmis asialle jotain tekemään. Eli aloin pohtia, miten se käytännössä onnistuisi ja juuri minulle. Kirjoissa on niin valtavasti hienoja ajatuksia, mutta jos ne pysyvät itselle vain kirjatietona, eivät ne kovin paljon vaikuta. Vasta kun olen valmis tekemään jotain (ja pitempiaikaista!) asian etenemiseksi, alkaa todellinen vaikutus. 


Mutta miten käytännössä saada jokin asia toimimaan juuri itselleni? Useimmiten kirjoissa on aika vähän erilaisia ehdotuksia käytännön toimista. Ja toisaalta ihmiset ovat erilaisia, eri ihmiselle toimii eri käytännöt. Nykyiset ajat ja energiat tuntuvat sellaisilta, että uskoisin olevan yhä tärkeämpää jokaisen noudattaa juuri itselleen sopivaa tapaa ja ajoitusta. Kuunnella sisintään joka asiassa. Intuitiota tai miksi sitä haluaa nimittää. (Ei sitä puolta, joka sanoo, että tuo on muutosta, rasittavaa, unohda jo se, on NIIN paljon helpompaa palata takaisin vanhaan malliin. Luovuta jo!)






Palaanpa takaisin siihen ihmeenä elämiseen. Olen nyt kokenut sen todella tärkeäksi, koska muuten en suostu kovin montaa hetkeä kerrallaan pysymään läsnäolevana todellisuudessa, vaan heti kun on mahdollista karkaan johonkin keinomaailmaan (tv, kirjat, tietokone, menneen pyöritys, tulevan jossittelu). Pysähdyin kuitenkin (koska entiseen tapaan "eläminen" alkaa olla yhä ahdistavampaa) ja mietin miten sen elämän ajattelemisen/kokemisen ihmeenä joka hetki voisi saada toimimaan minun arjessani. Ja siten pysytettyä minut läsnäolevaksi joka hetkessä, mikä on pitkäaikainen pyrkimykseni.


Minun kohdallani se lähtee toimimaan näin: Ensin minun täytyy  aina pysähtyä, saada itseni rauhoitettua. Hengitän hyvin hitaasti rytmittäen ulospäin ja keskityn samalla ajattelemään syvää rauhaa. Jos/kun se ei riitä, kiinnitän huomioni kehoni kireyteen ja kuuntelen sen hetkistä oloani ja keskityn edelleen rauhaisaan hengitykseen ja yhä syvemmän rauhan ajattelemiseen. Kun oloni on melko rauhaisa, keskityn mielikuviin elämän joka hetki ihmeenä kokevista, täysin läsnäolevista, pienistä lapsista ja apinoista. Ajattelen itseni sen mielikuvan mukaiseksi, otan vastaan kaikki vaikutteet ympäristöstä ja itsestäni, pitäen niitä hämmästyttävänä, hurjan kiinnostavana ja ilman mitään määritteleviä (hyvä/paha, kova/hiljainen, kiva/kurja) asenteita. Luovun opitusta kehon ja ilmeiden aikuismaisesti jähmeänä pitämisestä. Alan tietoisesti tehdä pienen pieniä lapsenomaisia tai apinamaisia ilmeitä ja myös samaan aikaan pienen pientä liikettä eri puolilla kehoa, milloin missäkin, mikä sattuu juuri silloin huvittamaan. Tämä saa minut todella viihtymään tässä hetkessä! Aina, kun alan rakentaa tarinaa, pysäytän sen, ja palaan takaisin keskittymiseen. 


Mutta, kun sitä teen vähänkin pitempään, alkaa spontaanisti tulla hetkiini vierailijoiksi, niin kuin lapsillekin välillä aina hankalia tunteita tai kehonkokemuksia. Normaalisti väistäisin niitä ja pyrkisin poistamaan ne mielestäni mahdollisimman pian. Mutta nytpä en teekään niin, vaan uppoan siihen hetkeksi niin kuin lapsi tekisi, en määrittele sitä, vaan annan kokemuksen tulla, ehkä ilmentää itseään jollain tavalla (vaikka oikein syvällä hengityksellä, mutrussa olevalla suulla tai jollain juuri siihen oikealta tuntuvalla liikkeellä) ja niin kuin lapsella, niin kokemus menee melko pian ohi (ellen itse päätä jäädä siihen roikkumaan), koska seuraavan ihmeen kokemus on jo kaipaamassa huomiotani.


Koska minulla on mahdollisuus ihan itse päättää, mitä näihin jokahetkisten ihmeiden kokemuksiini otan mukaan, niin otan mukaan sisäisen lapsen/apinan lisäksi lempeän aikuisen puolen itsestäni, joka tekee hetkien kokemuksista vielä paljon täydemmän.






Toivon totisesti taas kerran, että löydän itsestäni riittävästi päättäväisyyttä ja sinnikkyyttä jatkaa näitä hetkiä yhä useammin, yhä pitempään. Voinhan, kuten niin monessa muussakin asiassa, palata jonkin ajan kuluttua "helppoihin" vanhoihin tapoihin. Ja voida totutun huonosti. Ennemmin tai myöhemmin , kun elämä yhä voimakkaammin ja voimakkaammin osoittaa minulle tarpeellista suuntaa, minun on kuitenkin tarvittavat muutokset tehtävä. Miksi siis aina antaisin periksi hetkelliselle mukavuudella ja vetäisin puoleeni yhä ahdistavampia ja pakottavampia suunnannäyttöjä??


Jokaisella arvokkaan asian oppimisella on kullekin ihmiselle oma aikansa ja tapansa. Toivottavasti  voimme oppia yhä herkemmin kuuntelemaan viisautta sisältämme siitä, mikä kulloinkin on juuri itsellemme oikea tapa ja aikataulu omaksua uutta elämän opettamaa viisautta.










Oikein ihanaa viikonlopun/viikon jatkoa kaikille, kuunnellen mahdollisimman paljon ja usein omaa sisäistä tietämystänne! 
Aurinko paistaa täällä, hieno talvipäivä elää hetken kokemuksia, upeaa!


***

torstai 19. tammikuuta 2012

Linkki koskettavaan tekstiin

Luin hyvin kauniin ja koskettavan postauksen uudesta Minin blogista. Laitan tähän linkin siihen, että muutkin löytävät sen: Kun sydän itkee

Ulkona tuiskuttaa lunta valkeanaan ja sisällä on mukavan lämmintä. Kiitos kaikkeus, että saan olla tässä ja nyt!



***

lauantai 14. tammikuuta 2012

Olla tosi?

Katsoin äsken Ylen Teemalta kahta dokumenttiohjelmaa laulaja Leonard Cohenista. Toinen oli noin vuodelta 1968 ja toinen 2008. En ollut tiennyt, että hän oli nuorempana ollut sellainen kuin dokumentti osoitti, uudemman dokumentin olin jo nähnyt aiemminkin. Molemmissa hän oli kuitenkin poikkeuksellisen aito ja täysillä läsnäoleva ihmisenä, vaikka vuodet olivat häntä paljon monessa suhteessa muuttaneetkin. Tuntuu, että se poikkeuksellinen rehellisyys omana itsenään olemisessa on ollut hänen uskomattoman hienon sävellys-, sanoitus- ja esiintymisuransa perusta. Että vain jostain niin täysin aidosta ja itselleen ja muille tinkimättömän rehellisestä läsnäolosta voi kummuta niin uskomattoman upean ainutlaatuista, sieluunmenevää musiikkia.



Minusta alkoi niiden dokumenttien myötä yhä vahvemmin tuntua siltä, että nyt on alkanut sellainen aika, jolloin jokaisen meistä kannattaa ylittää omat ja ympäristön taholta koetut vanhat esteet todellisena itsenä olemisellemme. Ettei oikein mitään siitä, mitä haluamme olla, miten haluamme elää, mitä haluamme toteuttaa voi enää saavuttaa olematta tinkimättömän rehellisesti oma todellinen itsensä, juuri sellaisena kuin kullakin nyt-hetkellä on. Ettei muuten voi saavuttaa/olla mitään todella arvokasta, vain joka hetki antaumuksellisen aitona voi luoda olemassaolostaan todella merkityksellisen Elämän, joka antaa jotain elämää suurempaa niin itselle kuin muillekin.



Ei se varmasti alkuun ainakaan ole helppoa. On ylitettävä monia itselle ehkä lähes ylipääsemättömiltä tuntuvia kynnyksiä. Aitona nyt oleminen sisältää kaiken haavoittuvuuden näyttämisen ja myös negatiivisena ajatellun rehellisen myöntämisen ja myötätuntoisen rauhaisesti esille tuomisen. Se, mikä minussa on aidointa ja ainutlaatuisinta, on varmasti se, mikä minun on vaikein julkisesti näyttää. Kuitenkin, jos uskallan olla aito yhä useammin, myös muiden on helpompi lähteä samaan suuntaan. Ja oma sisäinen rauhanikin ajan mittaan kasvaa varmasti ja elämäni muuttuu Elämäksi. Joksikin, jota en enää voi kuvitellakaan ahtaalla mielelläni hallitsevani niin kuin tätä tasapaksua harmaata puuroa, joksi olen elämäni muuttanut kuvitellen sen riittävän.

Koen hyvin vahvasti, että nyt on tullut aika vapauttaa oma todellinen ainutlaatuinen itsemme.

***