Liikaa kaikkea...

Viimeisimmästä postauksesta on vierähtänyt niin kauan, että kirjoitan tänne jotain viime aikojen tuumailuistani. Eniten olen pyörittänyt mielessäni riittävyyden ja lisää ahnehtimisen kysymystä.
Olen törmännyt moniin hyviin kirjoituksiin tästä aiheesta (mm. kirja Riittää jo!), on ilmeistä että yhä useampi meistä alkaa havahtumaan jatkuvan lisää haluamisen järjettömyyteen. Meillä on jo niin valtavan paljon lähes kaikkea, mutta silti juoksemme suurimman osan aikaa haluamassa aina vain jotain lisää. Jatkuvasti lisää tavaroita: vaatteita, teknisiä vempaimia, pikkasen parempaa autoa, taloa, kodin sisustusta jne. Jatkuvasti haluamassa vähän lisää rahaa, jotta noita kaikkia voisi ostaa. Kuulemma tutkimuksen mukaan olemme tyytyväisimpiä (hetkellisesti), kun meillä on aina pikkuisen enemmän kuin ihmisillä ympärillämme. Joten pitää saada uusi kännykkä, paremmat objektiivit kameraan, uudempi auto, tyylikkäämmät vaatteet, monenlaista uutta tavaraa vaikkapa kodinsisutukseen.  Haluamme myös olla hieman parempia milloin missäkin, hieman arvostetumpia kuin ihmiset keskimäärin. Ja niin sitten talouselämää pyörittävien, huonolaatuista uutta tavaraa (ja sen ehdotonta tarvetta) liukuhihnalta kuluttajille(!) syöttävien lyhytnäköisten johtajien on helppo ohjata laumaa yhä kestämättömämpään tilanteeseen. Meitä pyritään pitämään jatkuvassa lievässä ahdistuksen, puutteen tuntemuksen ja pelon tilassa taitavalla markkinoinnilla ja uutisoinnilla.

Kun olemme aina haluamassa jotain, emme koskaan voi olla täysin tyytyväisiä hetkeä pitempää aikaa. Meidät on niin ehdollistettu haluamaan enemmän, että siitä irrottautuminen edes tietoisesti on todella hankalaa. Vaikka kuinka huomaisin jatkuvan lisää haluamisen järjettömyyden, niin silti mieleni yrittää jatkuvasti vakuuttaa minua siitä, että minun pitäisi saada mm. uusia parempia varusteita kameraani. Että minun pitäilsi tehdä ja suorittaa, suorittaa, suorittaa, enemmän, jotta minua arvostettaisiin enemmän, että minusta pidettäisiin enemmän. Koko ajan komparatiivia ja usein vielä superlatiiviäkin. Ja se saa ihmiset suostumaan käsittämättömiin asioihin epäinhimillisessä työelämässä ja unohtamaan lähimmäisenrakkauden ja yhteisen hyvän usein vapaa-aikanakin. "En minä jaksa enää muista välittää, kun nyt jotenkin jaksaisi edes perheensä elannosta (=kaikesta mahdollisesta tavarasta) pitää huolen".

Sitäkö todellakin haluamme? Enkö voisi vain pysähtyä tähän hetkeen ja todeta, että minulla on todella runsaasti kaikkea (vaikka en todellakaan ole ns. rikas suomalaisen mittapuun mukaan) eli enemmän kuin riittävästi ilman, että jatkuvasti hamuan ja haikailen lisää? Enkö voisi kertoa itselleni, että olen tyytyväinen ja keskittyä elämään antaumuksella tätä kulloistakin hetkeä, keskittyen rauhalliseen ja rakastavaan olemiseen, kokemiseen ja juuri tämän hetkisen puuhani tekemiseen mahdollisimman rentoutuneesti ja nauttien koko olemuksellani?

Valon juhla

Puuttuuko Sinulta jotakin? Nyt? Yleensä? Useimmiten? Ajatteletko, että voit olla onnellinen ja rauhallinen vasta, kun... olet suorittanut joitakin velvollisuuksia ensin tai kun olet saanut jotain puuttuvaa lisää? Tai ettei edes oikein mikään enää anna mitään sellaista todellista, mitä syvimmin kaipaat?

Jotenkin minusta tuntuu, että rauhani on paljon kauempana kuin ennen. Ennen oli helppo melkein milloin vain hengittää hetki hitaasti ja kääntää suupielet ylöspäin. Ja siinä se rauha oli. Sen aikaa kuin muistin siinä pysyä. Nyt vaikka kuinka hengitän ja pyrin pysähtymään rauhaan, ei se enää olekaan siinä. Olen miettinyt miksi.  Onko rauha karannut minulta? Vai onko käsitykseni rauhasta muuttunut, etsinkö syvempää ja täydempää rauhaa kuin ennen?

Tuntuu, että varsinkin kehoni on kadottanut rauhansa. Ajattelenkin, että nyt sieltä pyrkivät ulos kaikki ne vanhat patoutumat, jotka estävät syvempään rauhaan menemisen. En oikein vielä ole oivaltanut, miten ne saan vapautettua. Tai en ole ollut valmis siihen, mitä siihen tarvittaisiin. Silti, vaikka oloni olisi päivä päivältä tukkoisempi, on minulla jotenkin vaan sellainen olo, että tämä kaikki on tarpeen ja ettei minun tulekaan väkisin runnoa mitään asiaa läpi nyt. Vaan, että nyt on sellainen aika, jolloin asiat etenevät omalla painollaan pitkälti ja kaikki tapahtuu kun aika ja kaikki minussa on siihen valmis. On vain oltava kärsivällinen. Ja irrotettava pyrkimyksestäni hallita kaikkea omassa (ja mielellään tietysti muidenkin...) elämässä aina pieni hitunen kerrallaan.

Elän (tai tällä hetkellä lähinnä olen) siis juuri sillä lailla, kun meitä täällä Suomessa on aina kovasti varoitettu tekemästä. Meille sanotaan, että tärkeintä on uurastaa, vaikkei mitään hyötyä ja mieltä siinä näkisikään. Opetetaan, että on oltava kiltti (= toteltava jotain muuta kuin itseään), viimeisen päälle suorittava ja ylitehokas (vaikka oma olo muuttuisi miten sietämättömäksi), kuljettava kuin juna samoja materialistisia arvoja pönkittäviä raiteita, joita yhteiskunta on opettanut pitämään tärkeinä (vaikka suurin osa siitä mitä tekee, olisi vastoin omia arvoja).

Kun kaikki minussa huutaa tarpeeksi kovaa, on minun pakko kuunnella... Ei jää muuta vaihtoehtoa kuin pysähtyä etsimään ja löytämään niin kauaksi aikaa, että selvyys löytyy. Ymmärrys siitä miksi olen täällä, vaikkei tässä tunnu olevan mitään järkeä. Ainakin olen löytänyt monta etsittävää asiaa: sisäisen rauhan, kaikkiaalisen rakkaudenyhteyden, elämisen merkityksen ja mielekkyyden, tämän hetken ilon. Ne kaikki ovat vielä kovasti hakusessa, mutta on siis tämä oleminen ainakin selkeyttänyt osittain sitä, mitä olen etsimässä. Olen löytänyt konkreettisia unelmiakin, ehkä asiat etenevät niidenkin suhteen kun aika ja minä olemme valmiit.

Tätä elämä siis on minulle. Nyt. Ei ehkä kovin elävää, ei ehkä sitä, mitä ajattelisin haluavani. Mutta kun oikein ajattelen, niin kuitenkin luultavasti juuri sitä, mitä sen pitää nyt ollakin, jotta eri osaset minussa  jatkavat kehitystään siihen suuntaan, mikä on pyrkimykseni.

Juhannusviikko jatkuu, valoa on, yötä myöten. Valo on mahtavan ihanaa. Toivon ja uskon, että myös sisäinen valo lisääntyy, ehkä kuin spiraali, aina kasvaen, mutta käyden myös tummempien varjojen kautta.

Juhannus on useimmille suomalaisille myyttinen, taianomainen juhla. Toivon, että löydämme kaikki tälläkin kertaa siitä jotain erityistä ja lämpimästi ihmisyyttä kasvattavaa. Luonnon- ja lähimmäisenyhteyttä. Olkoon juhannuksesi siunattu, miten tahansa uskonnollisuuden näetkin!

***

Mitä Suomessa tapahtuu nyt?

Luin Facebookista luotettavan lähiomaiseni lähettämän linkin, jonka toivon teidänkin lukevan:
LUE TÄMÄ
Sukulaiseni oli saatteeksi kirjoittanut: Oon pari kertaa nähnyt vierestä suunnilleen samanluontoisia tapauksia, kerran junassa ja kerran kaupassa helsingissä fredalla. En ole uskaltanut millään tavalla puuttua asiaan tai kommentoida asiaa, kun olen nähnyt sen vartijoiden raivon, voiman ja agressiivisuuden. Myöhemmin, usein, vuosien ajan mua on kaduttanut, että en silloin fredalla yrittänyt auttaa vanhaa, lähes liikuntakyvytöntä vanhaa miestä, jota pahoinpideltiin, koska hän ei pystynyt liikkumaan nopeasti pois kaupasta. Mies ei ollut minkään huumaavan aineen alaisena. Pelkäsin. Yleensä puutun ton tapaisiin asioihin. Vähän raukkamaista, että en silloin puuttunut. Toisaalta kukaan muukaan ei auttanut. Ei pidä yleistää, suurin osa vartijoista on ok.


Olen jo pidemmän aikaa seurannut huolestuneena, kun Suomessa mennään kaikissa huolestuttavissa asioissa Amerikan mallia, vain hieman jälkijunassa. Joten kaikki, mitä siellä on pahasti pielessä, tulee tänne vähän myöhemmin.

Useimpien ihmisten elämä alkaaa olla sisäisesti yhä tyhjempää, sitten lisätään alkoholin käyttöä, ylensyömistä, TV:n tuijotusta, tietokonepelien pelailua, muuta koneellasurfaamista. Kontaktit toisiin ihmisiin alkavat olla yhä lyhyempiä, yhä pinnallisempia, perheiden sisälläkin. Työ- ja kouluelämä ovat yhä raadollisempia ja ahdistavampia. Yhä harvempi jaksaa enää välittää oikeasti mistään, lähiöissä ne ihmiset, jotka ovat jo menettäneet toivonsa roskaavat surutta ja mellastavat, ja muut eivät jaksa juurikaan välittää. Roskat jäävät sinne ja lisääntyvät, mellastamista aletaan pikkuhiljaa pitää normaalina käytäntönä. Alkaa slummiutuminen. Poliisiautojen pyöriminen nurkilla ei edes hämmästytä enää. Rikkaimmat muuttavat pois omille asuinalueilleen, jotka kohta luultavasti Amerikan malliin aidataan ja varustetaan aseellisilla vartijoilla. Ruokatuotantokin keskitetään (taitavasti piilotettuun) erittäin epäterveelliseen suurtuotantooon, kuten äskettäin TV:ssä näytetystä dokumentista kävi ilmi.

Niin valtavasti huolestuttavaa asiaa. Ei ihme, jos yhä useampi lannistuu, käpertyy itseensä ja etsii enää vain hetken nautintoa, hinnalla millä hyvänsä. Ja kun oikein kurjalta tuntuu, niin sitten saattaa ampua niin monta ihmistä kuin mahdollista ja ehkä päätteeksi vielä itsensäkin.

Mutta tämä kaikki voidaan pysäyttää. Oikeasti. Pysäytettiinhän Libyassa ja Egyptissäkin pahasti pielessä ollut hallinto aloittamalla netissä sen julkituominen, että emme me tätä oikeasti tahdo!

Mielestäni alkaa olla korkea aika tehdä niin Suomessakin!

***

Ei luettavaksi, vain tekninen toimenpide Google+:aa varten

Koska Google+:ssa tulee blogienkin kuvat väkisin näkyviin, laitan sinne tälläisen. Anteeksi kannaltasi turha postaus! :)

Vapaus?

Mitä on vapaus? Useimmat sanovat sitä kovasti kaipaavansa. Mutta milloin olisi todella vapaa? Helposti ajatellaan sen olevan pakkojen puuttumista. Mutta onko se sitä? Minulla on tällä hetkellä elämässäni varmaan aivan poikkeuksellisen vähän pakkoja. Silti en tunne/koe olevani ollenkaan vapaa.

Miten sitten tulisin vapaaksi? Vapaa olisin, jos en antaisi minkään sitoa minua. Jos en tuntisi onneni riippuvan ulkoisista olosuhteista. Jos en tuntisi tarvetta omistaa ainuttakaan asiaa (ei edes kattoa pääni päälle seuraavaksi yöksi), jos en tuntisi onneni olevan riippuvainen rakkaimpien ihmisten pysymisestä elämässäni. Jos voisin antaa elämäni asioiden ja ihmisten tulla ja mennä niin kuin ovat tullakseen (nauttia kiitollisena hyvistä hetkistä ja ottaen stoalaisesti hyväksyen vastaan vaikeat hetket) . Jos en olisi takertunut ajatuksiini ja asenteisiini, joiden mukaan mm. pitää olla jokseenkin terve ollakseen onnellinen. Jos en olisi takertunut uskomuksiini, että on kurjaa olla yksinäinen. Tai taipumuksiini jatkuvasti määritellä asioita hyviksi tai pahoiksi, ja sen jaon perusteella pyrkiä jatkuvasti välttämään jotain ja kahmimaan lisää jotain toista.

Haluaisinko siis todella olla vapaa? En missään nimessä. En ole siihen vielä ollenkaan valmis. Vaikka jotain pientä vapautumista hiljalleen minussa tapahtuukin, niin todella paljon minun on muututtava, jotta edes haluaisin olla vapaa. Niin paljon oman mieleni rakennelmiin olen kiintynyt ja kiinnittynyt...

Eläköön siis itse rakentamani vankeus!

Kyllä ihminen on hassu olento...:)

***

Suosittelen lämpimästi

Olen lukenut paljon hyviä (ja huonompiakin) kirjoja, joista monia olisin voinut suositella lämpimästi. Nyt viimeksi osui kirjastossa käteeni todella vaikuttava kirja:
Toivo, kirjoittaja Nais Mason.






Kirja on erittäin jännittävä, syvästi koskettava, avartava tosikertomus (ainakin meidän kirjastomme lajittelussa muistelmat/elämäkerrat). Se on kirja, joka mielestäni jokaisen kannattaisi lukea, vaikka lukisi vain yhden kirjan vuodessa.

***

Pienen teon tärkeys

Pienimmänkin muutoksen tekeminen hyvään päin juuri tässä hetkessä, on aivan valtavan paljon parempi kuin sen toteutumatta jääminen!

Olen viime aikoina todella joutunut etsimään motiivia elämiseen, monesti olo on ollut niin epämiellyttävä ja tulevaisuuskin vaikuttanut olevan menossa pikemminkin huonompaan kuin parempaan päin. Eivätkä pelkät hyvät aikomukset ja hyvän tahtomiset kaikille ole riittäneet sitä muuttamaan, kirjatieto ja ajatukset eivät korvaa käytännön toimia. Näin ollen olen joutunut etsimään keinoja kyetä kohtaamaan todella olemassa oleva hetki niin, että se voisi tuntua enimmäkseen kohtuullisen kivalta ja tulevaisuuskin jotain lupaavalta. Eli siis tyypilliseen tapaani olen pohtinut, pohtinut ja pohtinut. Lopulta siitä syntyi edellisen blogitekstini
lisäksi tuo ylinnä oleva päätelmä ja se onkin tuntunut kantavan yllättävän hyvin. Kun olo tässä hetkessä on hankala, niin tärkeintä on TEHDÄ tässä hetkessä jotain, joka tavalla tai toisella tuo lisää hyvää maailmaan (vaikkapa syvä rauhoittava henkäys oman kehon hyvinvoinnin lisäämiseksi, hellä sana toiselle tai jotain yleistä hyvää). Sen teon merkitys on valtavan paljon suurempi kuin ensiajatukselta huomaakaan: itse teon positiivisen arvon lisäksi se auttaa tuntemaan mielen hyväksi, kun on tehnyt jotain hyvään johtavaa. Positiivinen mieli taas parantaa kehon hyvinvointia. Pieninkin hyvä teko saattaa toimia jollekin innoittavana esimerkkinä ja lähteä siitä lumipalloefektinä eteenpäin. Se teko on yksi tärkeä askel kasvattamassa omaan mieleen hyvään johtavaan tapojen ja tottumisten muotoutumista. Se muuttaa maailmaa hitusen hyvän suuntaan. Muitakin hyviä vaikutuksia varmasti on. 

Ei tekojen tarvitse olla suuria eikä asettaa mieleensä valtavia vaatimuslistoja, päin vastoin. Vain pienen pieni hyvän suuntaan johtava teko juuri nyt, tässä hetkessä. On se teko mikä tahansa, mitä juuri minä pidän juuri nyt hyvän suuntaan johtavana. Ei muuta. Ja silti valtava muutos. Maailma on sen jälkeen erilainen, kuin jos en tekisi mitään.

***

Ihanimmin tässä hetkessä

- Mikä tekee tästä hetkestä aivan ihanan?

* Hetki voi olla ihana vain, jos siihen Pysähtyy läsnäolemaan (tuo koko huomionsa tähän hetkeen).

* Irtipäästäminen uskomuksista, että (muka) tarvitaan nyt jotain aivan tiettyä onnellisuuteen (vaikkapa jonkin vähemmän mieluisan poistaminen).

* Utelias ja kiinnostunut Tutkiminen mitä kaikkea tämä hetki sisältää ja sen pohjalta Luominen: iloa, hyvinvointia, rauhaa, onnellisuutta, rakkautta. Vain tämän yhden hetken verran. Kuunnellen kehoa: voi henkäistä ihanan rauhoittavan syvään, rentouttaa kehon osia joissa huomaa kireyttä tai kipua, astua joka askeleen nautinnollisen antaumuksella, jokaisessa eleessä ja ilmoille tuomassaan äänessä olla 100% luovasti mukana, säästelemättä, ilman varautuneisuutta. Koska se tuntuu niin hyvältä, on tässä hetkessä yhä suurempi ilo pysyä ja se saa luonnostaan jatkamaan samaa. (Tietysti se elämän pyörteissä välillä unohtuu, mutta aina on uusi mahdollisuus seuraavassa hetkessä, ihanaa.)

* Olo vain paranee ja sitten ajatus saman antamisesta myös muille alkaa tuntua todella puoleensavetävältä. Voi antaa vastaantulijan kohdatessa pehmeän luonnollisesti hymyn levitä korviin saakka. Ihan vain ilosta saada kokea tämä elämän ihmeellinen nyt-hetki ja vieläpä saada jakaa se jonkun kanssa! Voi vähän tutumpaa henkilöä koskettaa hellästi vaikka olkapäälle lämminhenkisten sanojen ja aidon läsnäolevan hymyn kera. Jos huomaa toisen tarvitsevan jotain apua tai ilahdutusta, voi yrittää auttaa, jos se toiselle sopii ja jos sen myös itse voi ilolla tehdä itseään marttyyriksi tuntematta.

* Jokainen hetki on suurenmoisen täynnä mahdollisuuksia luoda vähän lisää onnellisuutta. Nimenomaan luoda. Ja mikä onkaan ihanampaa kuin käyttää omaa ainutlaatuista luovuuttaan. Tuoda juuri tähän hetkeen tämän hetkisen inspiraationi mukaan hiukan lisää onnellisuutta (itselle ja/tai muille), ihan pienen helposti annettavan hitusen verran, eihän hetkeen enempää mahdukaan...  Kuinka hienoksi se tämän hetken, ja olon ja mielen saakaan! Kuinka ihanaksi nämä lisäonnellisuuden luomishetket saavat koko elämisen. Miten voisi tämän hetkensä, ja toisiaan seuraavien hetkien myötä koko elämänsä, enää paremmin ja ihanammin käyttää??!

Ja muistaa: Kukaan muu ei voi luoda samaa kuin Sinä!

***

Kiitos tunnustuksesta, Mini! Ja tekstiä "saavutetusta edusta"

Kiitos,  Mini, tunnustuksesta!
 
Koska se on jo kiertänyt niin paljon, en enää tällä kertaa jaa sitä eteenpäin. Hienoja blogeja kyllä löytyy, katsokaa vaikka tuolta sivupalkista (tosin en sitä ole aikoihin saanut ajankohtaistettua).

Viime päivinä mieltäni on kovasti askarruttanut ns. "saavutettu etu". Olen aina ärtynyt hieman, kun ihmiset ovat pitäneet itsestään selvänä, että kun kerran jotain hyvää (vaikkapa työelämässä) on saanut, niin sitä ei sitten kukaan enää koskaan saisi viedä pois. Vaikka ihan kaikki elämässä on jatkuvaa muutosta, kaikki ihmisessä (soluista ajatuksiin ja asenteisiin) muuttuu koko ajan, samoin kaikki maailmassa. Ihan koko ajan. Ei ole olemassa mitään pysyvää saavutettua etua tai itsestään selvää. Huomasin viime päivinä, miten paljon mieleni pitää kiinni kaikenlaisesta "saavutetusta edusta", terveysongelmien lisääntyessä vastustan entisten saavutettujen etujen menettämistä (vaikka silloin kun tilanne oli kannaltani miellyttävämpi, en vaivautunut olemaan kiitollinen niistä eduista tai edes huomioimaan niitä), sisäisen yhä hankalamman olon lisääntyessä samoin, tai ihmisten poistuessa elämästäni tai maailman muuttuessa asia kerrallaan. En ollut läsnä, en vaivautunut pysähtymään hetkiin nauttimaan kaikesta miljoonista ihanuuksista, joita kussakin hetkessä oli. Onko nyt sitten kaikki menetettyä ja ihan kurjaa? No, ei todellakaan. Vieläkin on kaikissa hetkissä niin äärettömän paljon ihania mahdollisuuksia, (vaikkei montaa sellaista ihanaa asiaa enää olekaan, joita ennen oli ja joita "itsestäänselvinä" en vaivautunut huomioimaan ja arvostamaan), kun vaan päästäisin mielessäni irti vertailusta ennen olleeseen. Tiedän hyvin, että onnellisuuteni riippuu siitä, miten paljon arvostan kaikkea ääretöntä määrää ihanuuksia ja mahdollisuuksia, mitä minulla koko ajan on. Mutta miten käännän tuon napin päässäni oikeaan asentoon, miten pysäytän tuon "saavutettua etua" vaativan ajatusvirran?
Niin kuin kaikki muutos, se vaatii energiaa ja huomiota. Löytyköön minusta se energia ja huomio!

Valoisaa maaliskuun jatkoa kaikille!

***

Yleismaailmallisin kieli

Taide on yleismaailmallinen kieli, joka paremmin kuin mikään muu yhdistää ihmiset ympäri maailman. Netin välityksellä koemme ja jaamme hetkessä syvimpiä tuntoja ja ajatuksia katsellessamme upeita valo- tai taidekuvia missä tahansa maapallolla asuvilta kuvaajilta vaikkapa Google+:n piireistä tai kuunnellessamme inspiroivaa musiikkia vaikkapa You tubesta. Kuulostaa itsestään selviöltä, mutta mikä mahdollisuus siinä onkaan jakaa kokemus tai kommunikoida syvimmällä tasolla melkein online-ajassa ennestään täysin tuntemattoman, täysin erilaisessa kulttuurissa asuvan ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole edes yhteistä puhekieltä! Mikä muu voisi yhdistää ihmiset näin??!

***

Merkityksettömät ihmiset

Merkityksettömät ihmiset, jotka maailma on unohtanut

Heitä ei pidetä edes sen arvoisina, että annettaisiin heidän tilanteelleen edes vähän huomiota.
Kaikki ne lukemattomat, jotka ovat suljettuina seinien sisälle pois normaalista ihmistenvälisestä kanssakäymisestä
- kidutetut, orjuudessa pidetyt
- vanhukset omaisten lähes unohtamina laitoksissa ja huonokuntoisina yksin kotona
- pitkäaikaissairaat huonokuntoiset potilaat sairaaloissa + kodeissaan lähes eristyksissä olevat sairaat ja vammaiset
- psyykkisesti vaikeasti sairaat, jotka eivät kykene muodostamaan normaaleja ihmissuhteita
- vangit vuosikymmeniä eristysselleissä tai jatkuvan väkivallan alla
Nälkään nääntyvät tai hoidettavissa oleviin sairauksiin vuosittain kuolevat miljoonat köyhät ympäri maailmaa
Kodittomat+katulapset pakkasessa, raiskattuina, hakattuina, kylmettyneinä, päihteisiin suistuvina.
Slummien väestö, joille rikollisiin, väkivaltaisiin jengeihn liittymispakko on ainoa mahdollisuus edes yrittää selvitä.

Ihmiset, joilla ei ole tarjota toisille tarpeeksi tai mitään ihmistenvälisen merkitysvaihdon välineitä. Joiden kärsimisestä hyvin harva piittaa tai ei kukaan kunnolla välitä.
Heidän kärsimyksensä jatkuu,
         päivästä toiseen,
                      minuutista toiseen,
                                   loputtomasti.
Heitä on miljoonittain, luultavasti sadoin miljoonin.

En ollut ajatellut nyt kirjoittaa tästä, mutta kun itkin ja mieheni huomasi sen, kerroin hänelle, miltä minusta tuntui kaikkien näiden ihmisten tilanne ja myös miten minusta usein tuntuu itsestänikin, että minä olen tälle maailmalle lähes nollan arvoinen, kun minulla ei ole juuri nyt antaa paljon mitään merkitysvaihdon välineitä muille. Kuultuaan tunteistani ja ajatuksistani mieheni halusi minun kirjoittavan tästä ja sanoi, että se on tärkeää.

En useinkaan edes tunne haluavani elää maailmassa, jossa ihmisellä on merkitystä vain vaihdon välineenä ja kaikesta on käytävä kauppaa voidakseen tulla huomioiduksi ihmisenä. Ihmisellä on merkitystä vain, jos hänestä voidaan hyötyä tavalla tai toisella, mahdollisimman paljon. Ei sitä voi kutsua ihmisarvoksi. Jokainen ihminen on todella arvokas, eikä mielestäni meidän pitäisi hyväksyä yhdenkään jäämistä kärsimään ihmisten välisen välittämisen piirin ulkopuolelle, merkityksettömäksi tuomittuna, unohdettuna. Liian mitättömänä, jotta hänen ihmisarvoisen elämän ulkopuolelle sulkemisensa loppumiseksi tehtäisiin kaikki mahdollinen. Kaikki se, mitä ollaan valmiita tekemään jokaisen sellaisen puolesta, joilla on meille tarpeeksi merkitystä.

Kiitos, jos jaksoit lukea ajatuksella tänne asti!
Tällä tekstilläkään ei kuitenkaan ole mitään merkitystä.
Ellei se vaikuta todellisiin tekoihimme.
Toivon, ettei se saa ketään jumiutumaan syvemmälle itsesyytöksien passivoiviin syvyyksiin, vaan auttaa avartamaan sydämemme inspiroituneeseen toimintaan juuri niiden unohtuneiden ihmisten tilanteen parantamiseksi, jotka tavalla tai toisella koskettavat tunteitamme vahvimmin.
Eilen tuli Twitterin kautta tietooni tälläinen hieno toimintamahdollisuus täällä koti-Suomessa: Suurella Sydämellä -toiminta Siinä on yksi mahtavista mahdollisuuksista, lisää löytyy netin ja lehtien kautta.

Tänään on hyvä päivä aloittaa...

***

Ole ystävä myös itsellesi

Hyvää ystävänpäivää kaikille! Toivottavasti rakkaus ja kiitollisuus täyttää sydämenne! Vaikkei olisi yhtään ystävää, voi onneksi aina löytää aihetta olla kiitollinen ja rakastaa.

Muistathan olla hyvä ystävä myös itsellesi? Se tahtoo niin usein unohtua ja sitten tulee mielessään jatkuvasti pyöritettyä kielteisiä nauhoja, itsensä (ja osiensa) vähättelyä ja tuomitsemista. Hölmöintä mahdollista puuhaa maailmassa! On jo korkea aika meidän uusia ne nauhat, kuinka paljon ihanampi olo onkaan, kun on kaikessa oman itsensä tukena, arvostaa kaikkea itsessään ja kannustaa jatkuvasti. Ja kun oma olo paranee, niin sitten on niin paljon helpompi olla rakastava myös muille, silloinkin kun se ei ole ihan helppoa toisen pahan olon purkautuessa ilmoille.

Itsensä tukeminen kannattaa aloittaa aina jo heti herätessä ("kiitos kädet ja jalat, että pääsen liikkumaan, kiitos, että saan tälläisenä ainutlaatuisena kokonaisuutena herätä kokemaan uuden ainutkertaisen päivän, ihanaa, että olen oppinut kannustamaan itseäni, kiitos tunteeni ja ajatukseni kaikesta opastuksesta ja mielenkiinnosta, jota tuotte elämääni. Jne...") ja jatkaa päivän mittaan ja illalla nukkumaan mennessä muistaa kiittää myös kaikkia osiaan kaikesta siitä mitä on saanut kokea ("kiitos myös osille, jotka ovat kipuilemalla osoittaneet rakastavaa halua auttaa minua muuttamaan vahingollista käyttäytymistäni. Niin, tänäänkin olen toiminut ja ajatellut ajoittain hyvinkin rakkaudettomasta, kiitos, että alan huomata sen ja voin sitä muuttaa. Kiitos, että jokainen meistä saa erehtyä, että olemme jokainen samalla lailla vasta opettelemassa. Kiitos, että olen etsinyt elämääni kaiken tämän, josta saan nauttia nytkin nukkumaan mennessäni. Minä rakastan Sinua, minä! Olen ainutkertainen ja ihana! Jokainen osani on upea juuri sellaisena kuin se on! Jne..."). Niinä hetkinä päivän mittaan, kun vanhat nauhoitukset pyrkivät päälle eli olo on kurja, on erityisen tärkeä pysähtyä tukemaan itseään ja näkemään itsessään hyvää.

Kukaan meistä ei ole täydellinen, olemme silti jatkuvan oman rakastavan tukemme ja kannustuksemme arvoisia!

Ihanaa ystävänpäivää Sinulle!

***

Elämä ihmeenä

"On vain kaksi tapaa elää elämäsi. Toinen on se, ettei mikään ole ihme. 
Toinen se, että kaikki on ihmettä." 
- Albert Einstein


Olen lukenut tuosta ajatuksesta/asenteesta monestakin kirjasta eri kirjailijoilta ja se on aina tuntunut oikealta. Mutta vasta nyt alkaa elämäni olla sellaisessa jumissa, että olen ollut valmis asialle jotain tekemään. Eli aloin pohtia, miten se käytännössä onnistuisi ja juuri minulle. Kirjoissa on niin valtavasti hienoja ajatuksia, mutta jos ne pysyvät itselle vain kirjatietona, eivät ne kovin paljon vaikuta. Vasta kun olen valmis tekemään jotain (ja pitempiaikaista!) asian etenemiseksi, alkaa todellinen vaikutus. 


Mutta miten käytännössä saada jokin asia toimimaan juuri itselleni? Useimmiten kirjoissa on aika vähän erilaisia ehdotuksia käytännön toimista. Ja toisaalta ihmiset ovat erilaisia, eri ihmiselle toimii eri käytännöt. Nykyiset ajat ja energiat tuntuvat sellaisilta, että uskoisin olevan yhä tärkeämpää jokaisen noudattaa juuri itselleen sopivaa tapaa ja ajoitusta. Kuunnella sisintään joka asiassa. Intuitiota tai miksi sitä haluaa nimittää. (Ei sitä puolta, joka sanoo, että tuo on muutosta, rasittavaa, unohda jo se, on NIIN paljon helpompaa palata takaisin vanhaan malliin. Luovuta jo!)

Palaanpa takaisin siihen ihmeenä elämiseen. Olen nyt kokenut sen todella tärkeäksi, koska muuten en suostu kovin montaa hetkeä kerrallaan pysymään läsnäolevana todellisuudessa, vaan heti kun on mahdollista karkaan johonkin keinomaailmaan (tv, kirjat, tietokone, menneen pyöritys, tulevan jossittelu). Pysähdyin kuitenkin (koska entiseen tapaan "eläminen" alkaa olla yhä ahdistavampaa) ja mietin miten sen elämän ajattelemisen/kokemisen ihmeenä joka hetki voisi saada toimimaan minun arjessani. Ja siten pysytettyä minut läsnäolevaksi joka hetkessä, mikä on pitkäaikainen pyrkimykseni.


Minun kohdallani se lähtee toimimaan näin: Ensin minun täytyy  aina pysähtyä, saada itseni rauhoitettua. Hengitän hyvin hitaasti rytmittäen ulospäin ja keskityn samalla ajattelemään syvää rauhaa. Jos/kun se ei riitä, kiinnitän huomioni kehoni kireyteen ja kuuntelen sen hetkistä oloani ja keskityn edelleen rauhaisaan hengitykseen ja yhä syvemmän rauhan ajattelemiseen. Kun oloni on melko rauhaisa, keskityn mielikuviin elämän joka hetki ihmeenä kokevista, täysin läsnäolevista, pienistä lapsista ja apinoista. Ajattelen itseni sen mielikuvan mukaiseksi, otan vastaan kaikki vaikutteet ympäristöstä ja itsestäni, pitäen niitä hämmästyttävänä, hurjan kiinnostavana ja ilman mitään määritteleviä (hyvä/paha, kova/hiljainen, kiva/kurja) asenteita. Luovun opitusta kehon ja ilmeiden aikuismaisesti jähmeänä pitämisestä. Alan tietoisesti tehdä pienen pieniä lapsenomaisia tai apinamaisia ilmeitä ja myös samaan aikaan pienen pientä liikettä eri puolilla kehoa, milloin missäkin, mikä sattuu juuri silloin huvittamaan. Tämä saa minut todella viihtymään tässä hetkessä! Aina, kun alan rakentaa tarinaa, pysäytän sen, ja palaan takaisin keskittymiseen. 


Mutta, kun sitä teen vähänkin pitempään, alkaa spontaanisti tulla hetkiini vierailijoiksi, niin kuin lapsillekin välillä aina hankalia tunteita tai kehonkokemuksia. Normaalisti väistäisin niitä ja pyrkisin poistamaan ne mielestäni mahdollisimman pian. Mutta nytpä en teekään niin, vaan uppoan siihen hetkeksi niin kuin lapsi tekisi, en määrittele sitä, vaan annan kokemuksen tulla, ehkä ilmentää itseään jollain tavalla (vaikka oikein syvällä hengityksellä, mutrussa olevalla suulla tai jollain juuri siihen oikealta tuntuvalla liikkeellä) ja niin kuin lapsella, niin kokemus menee melko pian ohi (ellen itse päätä jäädä siihen roikkumaan), koska seuraavan ihmeen kokemus on jo kaipaamassa huomiotani.


Koska minulla on mahdollisuus ihan itse päättää, mitä näihin jokahetkisten ihmeiden kokemuksiini otan mukaan, niin otan mukaan sisäisen lapsen/apinan lisäksi lempeän aikuisen puolen itsestäni, joka tekee hetkien kokemuksista vielä paljon täydemmän.

Toivon totisesti taas kerran, että löydän itsestäni riittävästi päättäväisyyttä ja sinnikkyyttä jatkaa näitä hetkiä yhä useammin, yhä pitempään. Voinhan, kuten niin monessa muussakin asiassa, palata jonkin ajan kuluttua "helppoihin" vanhoihin tapoihin. Ja voida totutun huonosti. Ennemmin tai myöhemmin , kun elämä yhä voimakkaammin ja voimakkaammin osoittaa minulle tarpeellista suuntaa, minun on kuitenkin tarvittavat muutokset tehtävä. Miksi siis aina antaisin periksi hetkelliselle mukavuudella ja vetäisin puoleeni yhä ahdistavampia ja pakottavampia suunnannäyttöjä??


Jokaisella arvokkaan asian oppimisella on kullekin ihmiselle oma aikansa ja tapansa. Toivottavasti  voimme oppia yhä herkemmin kuuntelemaan viisautta sisältämme siitä, mikä kulloinkin on juuri itsellemme oikea tapa ja aikataulu omaksua uutta elämän opettamaa viisautta.

Oikein ihanaa viikonlopun/viikon jatkoa kaikille, kuunnellen mahdollisimman paljon ja usein omaa sisäistä tietämystänne! 
Aurinko paistaa täällä, hieno talvipäivä elää hetken kokemuksia, upeaa!


***

Linkki koskettavaan tekstiin

Luin hyvin kauniin ja koskettavan postauksen uudesta Minin blogista. Laitan tähän linkin siihen, että muutkin löytävät sen: Kun sydän itkee

Ulkona tuiskuttaa lunta valkeanaan ja sisällä on mukavan lämmintä. Kiitos kaikkeus, että saan olla tässä ja nyt!

***

Olla tosi?

Katsoin äsken Ylen Teemalta kahta dokumenttiohjelmaa laulaja Leonard Cohenista. Toinen oli noin vuodelta 1968 ja toinen 2008. En ollut tiennyt, että hän oli nuorempana ollut sellainen kuin dokumentti osoitti, uudemman dokumentin olin jo nähnyt aiemminkin. Molemmissa hän oli kuitenkin poikkeuksellisen aito ja täysillä läsnäoleva ihmisenä, vaikka vuodet olivat häntä paljon monessa suhteessa muuttaneetkin. Tuntuu, että se poikkeuksellinen rehellisyys omana itsenään olemisessa on ollut hänen uskomattoman hienon sävellys-, sanoitus- ja esiintymisuransa perusta. Että vain jostain niin täysin aidosta ja itselleen ja muille tinkimättömän rehellisestä läsnäolosta voi kummuta niin uskomattoman upean ainutlaatuista, sieluunmenevää musiikkia.

Minusta alkoi niiden dokumenttien myötä yhä vahvemmin tuntua siltä, että nyt on alkanut sellainen aika, jolloin jokaisen meistä kannattaa ylittää omat ja ympäristön taholta koetut vanhat esteet todellisena itsenä olemisellemme. Ettei oikein mitään siitä, mitä haluamme olla, miten haluamme elää, mitä haluamme toteuttaa voi enää saavuttaa olematta tinkimättömän rehellisesti oma todellinen itsensä, juuri sellaisena kuin kullakin nyt-hetkellä on. Ettei muuten voi saavuttaa/olla mitään todella arvokasta, vain joka hetki antaumuksellisen aitona voi luoda olemassaolostaan todella merkityksellisen Elämän, joka antaa jotain elämää suurempaa niin itselle kuin muillekin.

Ei se varmasti alkuun ainakaan ole helppoa. On ylitettävä monia itselle ehkä lähes ylipääsemättömiltä tuntuvia kynnyksiä. Aitona nyt oleminen sisältää kaiken haavoittuvuuden näyttämisen ja myös negatiivisena ajatellun rehellisen myöntämisen ja myötätuntoisen rauhaisesti esille tuomisen. Se, mikä minussa on aidointa ja ainutlaatuisinta, on varmasti se, mikä minun on vaikein julkisesti näyttää. Kuitenkin, jos uskallan olla aito yhä useammin, myös muiden on helpompi lähteä samaan suuntaan. Ja oma sisäinen rauhanikin ajan mittaan kasvaa varmasti ja elämäni muuttuu Elämäksi. Joksikin, jota en enää voi kuvitellakaan ahtaalla mielelläni hallitsevani niin kuin tätä tasapaksua harmaata puuroa, joksi olen elämäni muuttanut kuvitellen sen riittävän.

Koen hyvin vahvasti, että nyt on tullut aika vapauttaa oma todellinen ainutlaatuinen itsemme.

***