Yhdessä pysymisen ihme

Tänään viimeksi iski tajuntaani ihan yllättäen se, kuinka ihmeellistä on, että kaksi ihmistä, joita sukulaisuus tai yhteiset pienet lapset tai taloudellinen "pakko" eivät toisiinsa sido, pysyvät yhdessä vuosia tai peräti vuosikymmeniä. Että toinen ihan irrallinen olento tästä maailmasta päättää vain jostain syystä jäädä pysyvästi toisen irrallisen olennon vierelle. Ihme.

Onhan niitä yksinkertaisia selityksiä: tottumus, riippuvaisuus, laiskuus, mukavuus. Whatever. Ei se silti poista yhdessäpysymisen ihmeellisyyttä, kaikista miljardeista mahdollisuuksista juuri kaksi ihmistä päättää joka ikinen päivä pysyä yhdessä ja ottaa vastaan sen mitä elämä tuo. Todella hämmästyttävää! En oikein osaa selittää, mitä tarkoitan. Ehkä parhaiten sen ihmeellisyyden voisi ajatella silleen, että jos joku muu tuntemasi mukava ihminen päättäisi yhtäkkiä elää sinun seurassasi lopun elämääsi ja sinä hänen.

Sekavasti selitetty. En selkeämminkään osaa.

***

Lähimmäisyys

Suomessakin on jo ollut monenlaista yllättävää säähän liittyvää ilmiötä (rajuja ukkosmyrskyjä, Venäjän tulipalojen savuja, huippuhelteitä jne) ja ennusteet lupaavat niin jatkuvankin ja ehkä paljon rajumminkin. Jo pitemmän aikaa minulla on ollut sellainen tunne, että luonnonolosuhteiden äärimmäistymisellä ja erilaisten luonnonkatastrofien lisääntymisellä on syvällisempikin tarkoitus. Että ongelma- ja hätätilanteiden ilmaantuminen myös hyvinvoiviin länsimaihin ei ole sattumaa. Että tarkoituksena on auttaa meitä näkemään, että jokaikinen apua tarvitseva ihminen maapallolla on oikeasti lähimmäisemme. Että jokainen meistä voi paljon suuremmalla todennäköisyydella kuin ennen itse olla koska tahansa yhtäkkiä yllättäen mitä suurimmassa pulassa ja toisten myötätunnon ja auttamishalun varassa.

Pian emme ehkä enää mitenkään voi sulkea silmiämme ja ajatella, että muutaman pennin lähettäminen eniten uutisissa olevien hätäalueiden avuksi riittäisi meidän hyvinvoivien lähettämäksi todelliseksi avuksi ja puhdistaisi omantuntomme. Eihän sellainen apu tule riittämään meillekään, jos/kun meille tulee vastaava hätätilanne, mikä on paljon aiempaa todennäköisempää.

Toivottavasti todellinen myötätuntomme kasvaa ilman, että meidän täytyy oppia sitä vaikeiden oppituntien kautta. Kaikkea hyvää Sinulle!

                                                               ***

Lainauksia

Positiivareiden Ajatusten aamiaisessa oli pari niin mielestäni osuvaa juttua, että lainaan ne tänne:

AAMUN AJATUS On olemassa suuria asioita, joita emme vielä pysty tekemään ja pieniä asioita, joita emme välitä tehdä - ja niiden välissä piilee vaara, että emme tee mitään. Itsearvostuksen kuusi pilaria: 1. Tietoisena eläminen Pyrkimys aktiivisuuteen ja tosiasioiden kohtaamiseen, tässä ja nyt -asenne. 2. Itsensä hyväksyminen Et vähättele itseäsi, et suhtaudu itseesi liian kriittisesti, hyväksyt vahvuutesi ja heikkoutesi. 3. Vastuullisuus Tiedostat vastuusi teoistasi ja tavoitteistasi, et syyttele muita, vapaudut muiden ihmisten odotusten kahleista. 4. Itsevarmuus Kunnioitat omia halujasi ja tarpeitasi, olet valmis puolustamaan itseäsi ja kunnioittamaan itseäsi. 5. Tavoitteellisuus Asetat itsellesi tavoitteita ja pyrit noudattamaan niitä, kykenet itsekuriin ja osaat keskittää voimasi. 6. Eheys Tekosi ovat arvojesi kanssa yhdenmukaiset, olet sanojesi mittainen, osaat myöntää virheesi, korjaat ja hyvität sen, minkä olet rikkonut. -Nathanael Branden

Oikeus innostua?

Onko oikeus innostua mielenkiintoisista asioista elämässä?

Onko elämästä oikeus pääosin nauttia?

Saako ihminen nauttia vasta sitten, kun on ensin tehnyt vähintään (sanotaanko vaikka) 80% jotain sellaista (pakkoansio)työtä, josta ei nauti?

Voisiko maailma olla muuttumassa sellaiseen suuntaan, että ihmisten tulisi yhä enemmän kuunnella omaa itseään (ja paljon vähemmän sitä mitä yleisen käsityksen mukaan ihmisen pitäisi)?

Miten rohjeta suunnata itsensä uudelle tuntemattomalle suunnalle? Miten uskaltaa ottaa ohjenuoraksi innostus?

(Minun innostukseni on nyt tässä kuvankäsittelyn opettelussa, niitä lisää: Aidommaksi.blogspot.com)

***

Syyllinen vai inhimillinen?

Miksi meillä ihmisillä on niin suuri tarve ja halu rankaista ja tuomita...

Tänään on ihminen kuollut, kun lunta on pudonnut katolta päälle. Sääntöihin kuulunee, että jonkun pitää olla siitä vastuussa, joku lienee laiminlyönyt jotain. Sitten alkaa virallinen syyttelypuoli ja lopulta mahdollinen (ankarakin) "rangaistus". "Syyllisen" elämä muuttuu rankasti, samoin hänen läheistensä. Koska "uhrin" ja hänen läheistensä elämä on loppunut tai muuttunut ratkaisevasti, katsotaan että "syyllistä" on rankaistava. Täytyy olla silmä silmästä ja hammas hampaasta, sanoo yhteiskunta, muuten!

Mutta eikö jo tietoisuus noin suuresta syyllisyydestä ole enemmän kuin tarpeeksi? Tarpeeksi saamaan ymmärtämään väärän toiminnan, tarpeeksi saamaan aikaan voimakkaan katumuksen? Lopputulosta ei voi muuttaa eikä parantaa rankaisemalla, rangaistus tuskin tekee edes "uhrin" omaisia yhtään onnellisemmiksi. "Syyllisen" ja hänen läheistensä elämän ns. rangaistus pilaa. Paljon lisää pahaa mieltä. Eikö sitä ole jo riittävästi?

Eikö parempi olisi antaa kaikkea mahdollista apua sekä uhrin läheisille että syylliselle? Ja sen jälkeen syyllinen ottaisi tehtäväkseen  koittaa mahdollisuuksiensa mukaan kaikin mahdollisin tavoin helpottaa uhrin läheisten taakkaa.

Kaikki me teemme jatkuvasti "virheitä", pienempiä ja joskus tosi isojakin, vahingoitamme toisiamme ymmärtämättömyydellämme, piittaamattomuudellamme ja väliin jopa tarkoituksella. Kaikki me. Miksi silti aina tuomita ja syyllistää, "rankaista" (kostaa)?? Voisimmeko sen sijaan ymmärtää inhimillistä heikkoutta, yrittää antaa anteeksi ja "syyllisellä" puolella koittaa jälkikäteen ainakin jotenkin lievittää tekojemme seurauksia?

***

Rajatonta rakkautta?

Rakkauden laki on tärkein määräys,

unohda muilla säännöillä hääräys!

Tämä muotoilemani affirmaatio kuvaa ehkä parhaiten nykyistä syvintä näkemystäni, vaikka pinnallinen minäni sen hyvin usein unohtaakin. 

Mitä sitten on rakkauden laki? Minulle se on sitä ehdotonta rakkautta, agapea. Ajattelen sen peräti rakkaudeksi, jolla ei ole todellakaan mitään rajoja. Ehdotonta rakkautta niin oman itsen kaikkia osasia kohtaan, kuin jokaista muutakin maailman ihmistä kohtaan kokonaan sellaisina kuin he ovat. Jos me vaan voisimme ajatella ja toimia joka hetkellämme ehdottoman rakastavasti niin itseä kuin muita tilanteessa olevia kohtaan, niin aina löytyisi varmaankin se paras mahdollinen yhteishyvä. Miten ihanaksi maailman voisimmekaan muuttaa... 

Tänä aamuna muistui jostain mieleeni joskus lukemani, että "ei rajoitettu rakkaus, joka asettaa ehtoja ole mitään todellista rakkautta ollenkaan. Jos vaikkapa "rakastaa" itsessään vain kaikkea mieluista, ihmisistä vain niitä kaikkein läheisimpiä, niin ei se ole todellista rakastamista. Ehdoton rakkaus rakastaa kaikkia sellaisenaan."  Ja sitten putkahti mieleeni, että eihän se rajaton rakkaus voi rajoittua vain ihmisiin. Vaan todellisen ehdottoman, rajattoman rakkauden pitää kohdistua ihan kaikkeen. Koko ihmiskuntaan, jokaiseen ihmiseen, diktaattoreihin (ihmisinä, tekoja silti oikeina pitämättä) julmimpine puolineenkin, koko luontoon kauneimmasta kukasta raivoisimpaan maanjäristykseen, kaikkeen tässä hetkessä olemassaolevaan, aiemmin olemassaolleeseen ja olevaksitulevaan.

Melkoinen ajatus, enkä oikein vielä tiedä, mitä siitä ajattelen.  Jokaisella ihmisellä on varmaan omanlaisensa näkemys asiasta. Minulla taitaa toistaiseksi olla siitä useampi ristiriitainen näkemys...

***

Aitona arkeen

Olen kovasti ajatellut aitona olemista joka tilanteessa. Mielestäni olisi valtavan tärkeää, että ihmiset voisivat ja uskaltautuisivat olemaan mahdollisimman aitoja koko ajan, työssäkin.

Mutta ei aitoutta mielestäni todellakaan ole se, jos joku syytää kaiken pahan mielensä myrkkynä toisten silmille aina silloin kun sattuu olemaan huonolla tuulella väittäen: "minä olen vain aito, tälläinen minä olen". 



Aitona OLEMISTA on uskaltaa myöntää ja tunnustaa ajatuksensa ja 
tunteensa. 

Niiden todellisten ajatustensa ja tunteidensa ILMAISUun (joka myös on tarpeen) ihminen voi sitten valita hyvin monenlaisia (käyttäytymis/)ilmaisutapoja, joista toiset ovat ympäristölle ystävällisiä/rakentavia (ja tälläisiä yritän opetella) ja toiset sitten taas kaikkea muuta ja saavat vain negatiivista aikaan (ja näistä kun oppisi pois).

Toivottavasti ihmiset uskaltautuvat olemaan yhä aidompia todellisten tunteidensa ja ajatustensa ystävällishenkisessä julki tuomisessa, valiten luovasti aina rakentavimman ja kulloinkin suurinta mahdollista yhteishyvää luovan tavan!



***