perjantai 7. syyskuuta 2012

Liikaa kaikkea...

Viimeisimmästä postauksesta on vierähtänyt niin kauan, että kirjoitan tänne jotain viime aikojen tuumailuistani. Eniten olen pyörittänyt mielessäni riittävyyden ja lisää ahnehtimisen kysymystä.
Olen törmännyt moniin hyviin kirjoituksiin tästä aiheesta (mm. kirja Riittää jo!), on ilmeistä että yhä useampi meistä alkaa havahtumaan jatkuvan lisää haluamisen järjettömyyteen. Meillä on jo niin valtavan paljon lähes kaikkea, mutta silti juoksemme suurimman osan aikaa haluamassa aina vain jotain lisää. Jatkuvasti lisää tavaroita: vaatteita, teknisiä vempaimia, pikkasen parempaa autoa, taloa, kodin sisustusta jne. Jatkuvasti haluamassa vähän lisää rahaa, jotta noita kaikkia voisi ostaa. Kuulemma tutkimuksen mukaan olemme tyytyväisimpiä (hetkellisesti), kun meillä on aina pikkuisen enemmän kuin ihmisillä ympärillämme. Joten pitää saada uusi kännykkä, paremmat objektiivit kameraan, uudempi auto, tyylikkäämmät vaatteet, monenlaista uutta tavaraa vaikkapa kodinsisutukseen.  Haluamme myös olla hieman parempia milloin missäkin, hieman arvostetumpia kuin ihmiset keskimäärin. Ja niin sitten talouselämää pyörittävien, huonolaatuista uutta tavaraa (ja sen ehdotonta tarvetta) liukuhihnalta kuluttajille(!) syöttävien lyhytnäköisten johtajien on helppo ohjata laumaa yhä kestämättömämpään tilanteeseen. Meitä pyritään pitämään jatkuvassa lievässä ahdistuksen, puutteen tuntemuksen ja pelon tilassa taitavalla markkinoinnilla ja uutisoinnilla.



Kun olemme aina haluamassa jotain, emme koskaan voi olla täysin tyytyväisiä hetkeä pitempää aikaa. Meidät on niin ehdollistettu haluamaan enemmän, että siitä irrottautuminen edes tietoisesti on todella hankalaa. Vaikka kuinka huomaisin jatkuvan lisää haluamisen järjettömyyden, niin silti mieleni yrittää jatkuvasti vakuuttaa minua siitä, että minun pitäisi saada mm. uusia parempia varusteita kameraani. Että minun pitäilsi tehdä ja suorittaa, suorittaa, suorittaa, enemmän, jotta minua arvostettaisiin enemmän, että minusta pidettäisiin enemmän. Koko ajan komparatiivia ja usein vielä superlatiiviäkin. Ja se saa ihmiset suostumaan käsittämättömiin asioihin epäinhimillisessä työelämässä ja unohtamaan lähimmäisenrakkauden ja yhteisen hyvän usein vapaa-aikanakin. "En minä jaksa enää muista välittää, kun nyt jotenkin jaksaisi edes perheensä elannosta (=kaikesta mahdollisesta tavarasta) pitää huolen".



Sitäkö todellakin haluamme? Enkö voisi vain pysähtyä tähän hetkeen ja todeta, että minulla on todella runsaasti kaikkea (vaikka en todellakaan ole ns. rikas suomalaisen mittapuun mukaan) eli enemmän kuin riittävästi ilman, että jatkuvasti hamuan ja haikailen lisää? Enkö voisi kertoa itselleni, että olen tyytyväinen ja keskittyä elämään antaumuksella tätä kulloistakin hetkeä, keskittyen rauhalliseen ja rakastavaan olemiseen, kokemiseen ja juuri tämän hetkisen puuhani tekemiseen mahdollisimman rentoutuneesti ja nauttien koko olemuksellani?



8 kommenttia:

Valorun valakiat kirjoitti...

Samaa olen pohtinut minäkin. On myös yllättävää kuinka kovasti ihmiset arvostelevat ja jopa tuomitsevat ne jotka tietoisesti yrittävät elää toisin. Aivan kuin pelkäisivät että alkavat itsekkin ajatella:) Samoin olen pohtinut ristiriitaa omalla kohdallani,,haaveilen käsityöläisyydestä...ja siihen kuuluu tuo tuotteidensa myyminen..äääh jossa olen surkea.. Taidan suunnata omavaraistalouteen pyrkimykset.

Kiki kirjoitti...

Omavaraistalous kuulostaa hienolta, Valoru!
Toisaalta, kun olen blogissasi nähnyt uskomattoman upeita kuviasi ja maalauksiasi, niin uskoisin niiden kyllä myyvän melkein itse itsensä...:) Jos myyntipaikka olisi vielä ihmisille vähän "eksoottinen", niin luulisi myyntiä tulevan... !

Ainahan löytyy ihmisiä, jotka eivät hyväksy oikein mitään toisten tekemisiä (tai tekemättä jättämisiä), heillä on varmaan hyvin vaikea olo oman itsensä sisällä. Mutta jos heidän puheensa kolahtaa meihin kovasti, niin se peilaa jotain itsemme sisällä, jotain sellaista kohtaa itsessämme,joka kaipaisi meiltä itseltämme lisää ehdotonta rakkautta ja hyväksyntää. Kunpa oppisi todella hyväksymään inhimillisen epätäydellisen itsensä kaikilta osin ja antamaan kaikille osilleen rakkautta, aktiivisesti... Itsensä kuuntelu ja kaikinpuolinen kannustaminen on mielestäni tosi tärkeää varsinkin nykyisen kaltaisessa yhteiskunnassa.

Oikein inspiroivaa syksyn jatkoa sinulle!

Kimmo Framelius kirjoitti...

hyvää päivää
kaikki on uutta ja ihmeellistä
joka päivä löydämme aina jotakin uutta
jos etsimme
jos emme etsi ja avaamme silmämme saamme kaiken

Kiki kirjoitti...

Niinpä, Kimmo!
Mitä enemmän osaamme olla avoimia kaikelle sille, mitä on nyt...

Irja Viirret kirjoitti...

Olen ajatellut paljon samalla tavalla juuri viimeaikoina kaiken tämän mielettömyyden keskellä, joka on saavuttamassa huippunsa ja Valorunin omavaraistaloutta olen miettinyt ihan vakavasti myös koska ruuan hinta, nousee että josko muutamaa kanaa jossakin ja vähän lampaita, tosin lihaa en saa kun en raski sitten niitä tappaa, mutta villaa kuitenkin:) Ehkä jokunen kalkkuna josko niitä paremmin raskis sitten teurastaa, sikaa en pysty kyllä ja pottua peltoon, porkkanaa ja herneitä ja sitten myisi tonttu-ukkoja ja tekemiään villapaitoja.

Ja valorulle halua vielä sanoa etteivät ihmiset helposti hyväksy mitään kiireettömyyttä tai erilaisuutta, koska on arvostettua vain kaiken tasapäistäminen ja ura, mutta kovin pitkään tämä huikea kehitys ei enää voi jatkua, sillä mehän tavallaan jo hukumme paskaankin, eikä tarvitse isokaan katastrofi olla kun tulee ongelmia jo sen kanssa. Sähkö on toinen, eli uunit ja omat lämmönlähteet ovat ehdottomia. Taidan olla turhan masentava?

Kiki kirjoitti...

Kiitos kommentistasi, Mustis! Elämä tuntuu usein varsin ahdistavalta ja pelottavalta, kun katsoo sitä mitä on ollut ja on nyt. Onneksi jokaisessa hetkessä on myös mahdollisuus muutokseen. Yhtäkkiä, jonain päivänä, ihmiset ovatkin valmiita isoonkin muutokseen, isot valtiollisetkin muutokset tapahtuvat usein aika äkkiä. Ja niiden muutosten syntymisessä ovat hyvin tärkeässä roolissa ne, jotka ovat jo aiemmin uskaltaneet muuttaa omaa elämäänsä ja näyttää esimerkillään, että toisenlaisetkin valinnat ovat mahdollisia.
Toivottavasti löydät itsellesi sen näköisen elämän kuin juuri sinusta tuntuu oikealta! (Minäkin yritän etsiskellä itselleni sellaista...)

Pitsit sekaisin kirjoitti...

Aa, ahneuden hegemonia, tämän päivän kulkutauti ja pahin tappaja, niin henkisesti kuin fyysisesti. Olet oikeassa, olemme kuin Pavlovin koirat, hyvin opetettuja ja hallittavissa. Pidin erityisesti kirjoittamastasi: "Meitä pyritään pitämään jatkuvassa lievässä ahdistuksen, puutteen tuntemuksen ja pelon tilassa taitavalla markkinoinnilla ja uutisoinnilla."

Aikaamme hallitsee ahdistus, ahneus ja tyytymättömyys. Onneksi ei kaikkien kohdalla, mutta liian suuri osa ihmisistä juoksee pysähtymättömässä ahneuden oravanpyörässä. Vaikka he haluaisivat lopettaa, ei löydy keinoja pysäyttää pyörän vauhti, ei paikkaa jossa voi elää vähemmällä, sillä ihmisten ahdistus purkautuu niihin, jotka ovat osanneet pysähtyä, lopettaa ja olla onnellisia pienestä.

Miten hyvin huomioit tuonkin, että ihmiset suostuvat mihin tahansa, epäinhimillisiin vaatimuksiin, mihin tahansa, ja kaikki vain arvostuksen vuoksi, sellaisilta tahoilta joilla ei loppujen lopuksi ole suurta merkitystä. Ne ihmiset ovat muualla, jotka auttavat kasvamaan enemmän ihmisenä, omaksi itseksi, joka on todellinen.

Nämä sinun kirjoituksesi saavat sormeni suorastaan lentämään näppäimistöllä. Niin tälläkin kertaa, sillä kommenttini on taas levinnyt kuin pullataikina, johon on lisätty liikaa hiivaa. Hieno kirjoitus, erittäin ajankohtainen ja tärkeä aihe. Kiitos aivosolujen jumppauttamisesta...:)

Kiki kirjoitti...

Paljon kiitoksia kommentistasi, Pitsit sekaisin! On niin surullista, että yhteiskuntana vielä olemme niin paljolti kiinni tuossa sisäisen riittämättömyyden tunteessa ja ulkopuolelta itsemme pönkittämisessä tavaralla ja muiden ihastelulla. Kunpa ihmiskuntana oppisimme luottamaan ja keskittymään hyvään, kaikessa huomioiden ja etsien jokaisen yhteistä hyvää. Oppisimme voimistamaan joka hetki sitä mitä todella haluamme, sen sijaan että toimimme pelkojemme pohjalta, siten vahvistaen niitä ja lisäten huomiollamme pelkoon perustuvaa todellisuutta.

Mutta maailma on myös peili, se kuvastaa meille sitä mitä on sisällämme, mikä sisällämme vaatii mielenkiintomme. Erityisesti se kaikki, joka meitä eniten häiritsee ulkopuolellamme, on sitä jota emme uskalla edes itsellemme itsessämme tunnustaa. Uhrit ja syylliset, tälläistä mielikuvaahan meille vahvasti myös syötetään, vaikka me kaikki olemme molempia ja myös tavallaan ei kumpaakaan. Siitä aiheesta voisin/saatan kirjoittaa myös joskus pitkän tekstin.

Ei kommenttisi pituus ole missään tapauksessa huono asia, niitä on todella kiva lukea ja jäädä sitten taas itse pohtimaan jotain uutta näkökulmaa... :)