Valon juhla

Puuttuuko Sinulta jotakin? Nyt? Yleensä? Useimmiten? Ajatteletko, että voit olla onnellinen ja rauhallinen vasta, kun... olet suorittanut joitakin velvollisuuksia ensin tai kun olet saanut jotain puuttuvaa lisää? Tai ettei edes oikein mikään enää anna mitään sellaista todellista, mitä syvimmin kaipaat?

Jotenkin minusta tuntuu, että rauhani on paljon kauempana kuin ennen. Ennen oli helppo melkein milloin vain hengittää hetki hitaasti ja kääntää suupielet ylöspäin. Ja siinä se rauha oli. Sen aikaa kuin muistin siinä pysyä. Nyt vaikka kuinka hengitän ja pyrin pysähtymään rauhaan, ei se enää olekaan siinä. Olen miettinyt miksi.  Onko rauha karannut minulta? Vai onko käsitykseni rauhasta muuttunut, etsinkö syvempää ja täydempää rauhaa kuin ennen?

Tuntuu, että varsinkin kehoni on kadottanut rauhansa. Ajattelenkin, että nyt sieltä pyrkivät ulos kaikki ne vanhat patoutumat, jotka estävät syvempään rauhaan menemisen. En oikein vielä ole oivaltanut, miten ne saan vapautettua. Tai en ole ollut valmis siihen, mitä siihen tarvittaisiin. Silti, vaikka oloni olisi päivä päivältä tukkoisempi, on minulla jotenkin vaan sellainen olo, että tämä kaikki on tarpeen ja ettei minun tulekaan väkisin runnoa mitään asiaa läpi nyt. Vaan, että nyt on sellainen aika, jolloin asiat etenevät omalla painollaan pitkälti ja kaikki tapahtuu kun aika ja kaikki minussa on siihen valmis. On vain oltava kärsivällinen. Ja irrotettava pyrkimyksestäni hallita kaikkea omassa (ja mielellään tietysti muidenkin...) elämässä aina pieni hitunen kerrallaan.

Elän (tai tällä hetkellä lähinnä olen) siis juuri sillä lailla, kun meitä täällä Suomessa on aina kovasti varoitettu tekemästä. Meille sanotaan, että tärkeintä on uurastaa, vaikkei mitään hyötyä ja mieltä siinä näkisikään. Opetetaan, että on oltava kiltti (= toteltava jotain muuta kuin itseään), viimeisen päälle suorittava ja ylitehokas (vaikka oma olo muuttuisi miten sietämättömäksi), kuljettava kuin juna samoja materialistisia arvoja pönkittäviä raiteita, joita yhteiskunta on opettanut pitämään tärkeinä (vaikka suurin osa siitä mitä tekee, olisi vastoin omia arvoja).

Kun kaikki minussa huutaa tarpeeksi kovaa, on minun pakko kuunnella... Ei jää muuta vaihtoehtoa kuin pysähtyä etsimään ja löytämään niin kauaksi aikaa, että selvyys löytyy. Ymmärrys siitä miksi olen täällä, vaikkei tässä tunnu olevan mitään järkeä. Ainakin olen löytänyt monta etsittävää asiaa: sisäisen rauhan, kaikkiaalisen rakkaudenyhteyden, elämisen merkityksen ja mielekkyyden, tämän hetken ilon. Ne kaikki ovat vielä kovasti hakusessa, mutta on siis tämä oleminen ainakin selkeyttänyt osittain sitä, mitä olen etsimässä. Olen löytänyt konkreettisia unelmiakin, ehkä asiat etenevät niidenkin suhteen kun aika ja minä olemme valmiit.

Tätä elämä siis on minulle. Nyt. Ei ehkä kovin elävää, ei ehkä sitä, mitä ajattelisin haluavani. Mutta kun oikein ajattelen, niin kuitenkin luultavasti juuri sitä, mitä sen pitää nyt ollakin, jotta eri osaset minussa  jatkavat kehitystään siihen suuntaan, mikä on pyrkimykseni.

Juhannusviikko jatkuu, valoa on, yötä myöten. Valo on mahtavan ihanaa. Toivon ja uskon, että myös sisäinen valo lisääntyy, ehkä kuin spiraali, aina kasvaen, mutta käyden myös tummempien varjojen kautta.

Juhannus on useimmille suomalaisille myyttinen, taianomainen juhla. Toivon, että löydämme kaikki tälläkin kertaa siitä jotain erityistä ja lämpimästi ihmisyyttä kasvattavaa. Luonnon- ja lähimmäisenyhteyttä. Olkoon juhannuksesi siunattu, miten tahansa uskonnollisuuden näetkin!

***