Tietoisuuteen - vai pois?

Silloin tällöin luen kerraten taas palan Catherine Ingramin kirjasta "Intohimoinen läsnäolo". Minulle jäi nyt viimeksi vaikuttamaan:

"Muutos on osa elämän luonnollista rytmiä, mutta kulttuurimme on alkanut sekoittaa muutoksen vauhtiin. Jätämme huomiotta elämän syvällisemmät muutokset ja yritämme sen sijaan jatkuvasti sopeutua yhä kiihtyvään tahtiin lähes kaikissa toimissamme. Ja koko ajan kasvatamme odotuksiamme nykyisen vauhdin, tai kiihtymisen, suhteen." (esimerkkeinä mm. tv:n todella levottomat jatkuvasti jopa alle sekunnin välein vaihtuvat kuvat)

"Olemme menettäneet kosketuksemme elämän luonnollisempaan ja hitaampaan rytmiin ja sen vuoksi emme pysty hyväksymään elämän todellisia muutoksia."
(muutoksia kuten vanhenemista ja kuolemaa)

Siltä todella tuntuu, että monet luonnolliset asiat, kuten vanheneminen tuntuu olevan ihan hukuksissa tässä nykykulttuurissa. Minusta tuntuu lisäksi, ettei nykykulttuurin ongelmana ole ainoastaan liika vauhti, vaan yleensäkin kaikki liika, jota nykykulttuurissa on. Ahdetaan elämä täyteen liikaa vauhtia, liikaa kovaa ja lähes tauotonta ääntä (melua), liikaa tavaraa ja aina vain suuremman tavaramäärän ahnehtimista, liikaa yhä lisääntyvää "kiireistä" jatkuvaa suorittamista, liikaa keinotekoisia viihdykkeitä ja virikkeitä (tv, tietokone, viina, ahmiminen jne). Kaikkea mahdollisimman paljon liikaa, jotta pystyisimme unohtamaan sen, ettei meillä ole useinkaan hyvä olla nykyisen kaltaisessa maailmassa. Ja sen joutuisimme huomaamaan, jos hidastaisimme tai peräti seisahtuisimme ajoittain.

Sitten kuuntelin http://www.viidakkomies.com/2010/12/tehokkuus-ja-korkeampi-tietoisuus-onkin-automaattista/ n postauksesta englanninkielisen youtube-videon "higher consiusness" (jota valitettavasti en osaa liittää tähän näin tässä vaiheessa, joten pyydän katsomaan sieltä).
Siinä selitettiin meidän ihmisten nyt-hetkestä pois pakenemisen syyksi se, että emme elä omien arvojemme mukaan. Että meidän ei oikeasti tarvitse pyrkiä tietoisuuteen, että tietoisena oleminen olisi luonnollinen tilamme. Olisi, ellemme pyrkisi siitä suurella vaivalla (ja pahasti väsyen) jatkuvasti pois, koska emme siedä tietoisuutta siitä, ettemme elä arvojemme mukaan!

Huomasin, että ainakin minun kohdallani tämä pitää täysin paikkansa. Hyvin ison osan ajasta elän omien arvojeni vastaisesti, ilmankos sitten en viihdy siinä tietoisuudessa!
Upeaa saada tietoa tästä. Nyt olen ainakin tietoinen tästä ja voin yrittää kääntää elämäni suuntaa pitämällä tämän tiedon mahdollisimman hyvin muistissani.

Tuhannen taalan kysymys muillekin:
Kuinka moni kykenee elämään jatkuvasti ja kaikessa omien syvimpien arvojensa mukaan??

***

Joulun musiikki

Tässä yksi mielestäni kauneimmista joululaulusta. Surullisen kaunis, kyllä. Joulun lämmössä ja ylenpalttisuudessa on aina mukana myös tietoisuus siitä, että kaikki on katoavaista. Että elämä on jatkuvaa kiertokulkua, elämään saapuu lahjoja, jotka viipyvät oman aikansa ja katoavat. Tulee myös uusia lahjoja. Ja rakkaus pysyy, jos sen antaa itsessään virrata.

Valitsin tämän version You Tubesta, koska siinä oli mielestäni suurinta herkkyyttä. Toivottavasti se miellyttää teitäkin. Minkä ihanan mahdollisuuden You Tube antaakaan löytää juuri mieleistään (joulu)musiikkia! Suosittelen lämpimästi etsintämatkalle...

Tahtoisin antaa jokaiselle

mitä syvimmällä sisimmässänne

eniten kaipaatte.

Tahtoisin luoda maailmalle

uuden mahdollisuuden

elää ja iloita,

rauhassa ja valossa.

Tahtoisin, toivoisin

että tämä joulu toisi mukanaan

kaiken sen

mitä ihmiskunta on jo niin kauan odottanut!

Kuka tietää,

mitä huominen tuo.

Valon, rauhan maailman

kenties...

Toivominen ei ole turhaa

sillä on vaikutus,

niin kuin meillä jokaisella.

Anna sydämesi rakkauden vaikuttaa,

tänä jouluna ja aina!

***

Mitä lapsi minussa haluaisi nyt tehdä?

Lähiaikoina joku muistutti taas blogissaan siitä, miten tärkeää on kuunnella sisäistä lastaan. Asia on jäänyt pyörimään minussa ja ponnahtaa onnekseni vähän väliä mieleen.

Silloin keskityn miettimään, mitä lapsi minussa haluaisi nyt tehdä tai miten kokea tämän hetken, mihin keskittyä. Lapsiosani keskittyy (onneksi) niin paljon hienompiin asioihin kuin suurimman osan aikaa jostain huolissaan oleva ja kaiken suorittamiseen pyrkivä aikuis/vanhempi osani.

Lapsi näkee lumisateen ja jää katselemaan rauhallisena isojen hiutaleiden loputonta leikkiä: ylös, alas, sivulle. Uudelleen ja uudelleen. Lapsi tahtoo nauttia kevytjumpasta, kertoo minulle miten tehdä se hauskemmin, spontaanimmin ja rennommin.
Lapsella ei ole tarvetta vertailla, ei määritellä, vaan ainoastaan hämmästellä elämän kullakin hetkellä tarjoamaa ihmettä.

Silloinkin, kun ajattelen lasta itsessäni, tahtoo aikuinen pyrkiä esille tekemään asioista suoritettavia ja huolestuttavia. Muistuttamalla sitten taas itseäni alkuperäisestä kysymyksestä: "mitä lapsi minussa haluaisi nyt tehdä? mitä kokea?" , löydän taas takaisin lapsenmieleen.

Joulu lähestyy, todellinen lapsenmielen aika. Kuinka paljon tärkeämpää onkaan todella elää joulunaika, kuin lapsi, ja antaa paljon pienempi paino kaiken suorittamiselle "täydellisesti"...

***

Ihania joulukuvia!

Löysin tänään yhden ihmisen pari ihanaa blogia, joissa on valtavasti upeita joulukuvia (ja muutenkin kivat blogit). Käykää ihmeessä katsomassa, jos pidätte kauniista joulukuvista:
http://keijunlilja.ajatukseni.net/   ja
http://keijunlehtililja.ajatukseni.net/

***

Tänäänkin on mahdollista...

.. tehdä niin monenlaista. Valita niin monia eri vaihtoehtoja, tähän tekstiin, omiin ajatuksiinsa, toimiinsa, niihin tunteisiin, joita ylläpitää.

Valintoja voi välttää, antaa vain elämän pikkuhiljaa pakottaa ja ajaa johonkin.

Valintoja voi tehdä spontaanin nopeasti tai hitaan harkitusti.

Valintoihin vaikuttaa usein vastakkaisia motiiveja. Tee siinä sitten "oikea" päätös. Mikään päätös silti lienee "väärä" elämässä. On vain. Päätöksiä. Ja päättämättömyyksiä.

Ja se kaikki on elämää.

Omilla arvomaailmojemme mukaisilla ajatuksilla sitten arvotamme nuo päätökset ja päättämättömyydet. Ja ne ajatukset sitten luovat meihin tunnetilan, niin sitten koemme tuntevamme kuin päätöksistämme ajattelemme. "Hyvä" tai "huono" päätös.

Kaikki on kiinni niin pienestä. Ajatuksesta. Arvottamisesta. Hyvinvointi tai pahoinvointi.

Osatapa elää myötätuntoisena ilman arvottamista. Ei parempaa, ei huonompaa, itsessä eikä muissa. Ei ...mpaa eikä ...einta.         Vaan ON vaan.       Elämisen ihme.

***

Elämän tasapaino

Hupsista! On kulunut viikko edellisestä kirjoituksesta. Syvemmät ajatukseni ovat kovasti olleet pysähdyksissä. Jotain minussa silti tapahtuu, niin kuin ihmisessä yleensäkin.

Prosessi etenee.

Luen toisten mielenkiintoisia blogeja.

Erityisesti http://www.viidakkomies.com/ on herättänyt paljon ajatuksia. Mutta jos sitä lukee, niin kannattaa lukea enemmän kuin yksi kappale, enemmän kuin yksi teksti, niin saa paremman käsityksen siitä, mistä on kyse. Kokonaisvaltaisesta elämän- ja elämännäkemyksen muutoksesta yhden todella rohkean ihmisen esille tuomana.

Myös http://quinoaa.blogspot.com/2010/12/vastustatko-vai-hyvaksytko.html ja http://itkupillinkyynelkanava.blogspot.com/ viimeisimmät postaukset ovat erityisesti sopineet tämän hetkiseen olotilaani. Hyvin ovat oivaltaneet elämän dualistisuuden.


Tuntuu usein, että monet syvällisemmistä asioista kiinnostuneet helposti jonkin aikaa jonkun uuden oivalluksen saavutettuaan leijuvat euforisissa tunnelmissa. Tunne on upea. Silloin on kiusaus uskoa, että nyt on saavutettu ja löydetty jotain muita hienompaa, lopullinen vastaus. Että se on pysyvä tila. Ja sitten elämä näyttää, että kyllä se toinenkin puoli on olemassa, aina vaan. Ehkä erilaisena, mutta kuitenkin. (En osannut tuota nyt oikein ilmaista, toivottavasti ei yksikään koe tätä itseensä kohdistetuksi, ei ole tarkoitus!)

Elämän negatiivinen puoli näkyy myös meidän ihmisten tarpeessa arvostella, vähän kaikkea. Kun oma olo ei ole oikein hyvä, niin on halu väheksyä toista. Jotta oma ego ja olo vähän kohenisi (ja olisi onnellisempi), jos toiset saa vedettyä oman olon tasolle. On todella vaikea saada itsensä sellaiseen tasapainoon, ettei väheksytyksi tuleminen vaikuttaisi. Silti, siinä on rakentava hedelmällinen ratkaisu. Tasapainossa, negatiivisenkin olemassaolon hyväksyvänä, tuo itse lisää tasapainoa ja hyväksyntää maailmaan. Kun ympärillä arvostellaan, olla vain itse rakastaen levollinen. Ja jos siihen tilaan pääsee ja siitä tilasta lähtee jotain toimintaa rakastavaan suuntaan (ilman vastustusta), niin hienoa.


Ulkona leijailee kauniita isoja hiutaleita. Ja ikkunalaudalla on osittain n. 40 cm:n lumikinos. Valkoista. Pysähtynyttä. Silti tapahtuu. Hitaasti, rauhaisasti. Jotain.

Syvän rauhan täyttämää viikonloppua kaikille!

***

Pyhää ja juhlallista

"... yön usvat karkoitettu on jo pois!
Ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa,
kuin itse taivahan kansi sois."

Suuret juhlapäivät, itsenäisyyspäivä, joulu ja uusivuosi ovat lähestymässä. Niihin liittyy aina myös jotain suurempaa. Niin kaunista ja pyhää. Elämää suurempaa.

Kun äsken hämärän aikaan kävin kävelemässä ihan pienessä lumisateessa, oli ulkona jo varsin paljon juhlan tuntua. Kiitos jokaiselle niistä, jotka olivat jo laittaneet jouluvaloja ikkunoihin ja talvisia koristeita oviin! Hämärän aika tuo sähkölamppujen lumon erityisesti esille. Ja vitivalkea lumi, jota sateli hiljalleen taivaalta sinisessä hämärässä, peittäen tallatun lumen ihan koskemattoman hohtavan lumivaipan alle. Niin kaunista ja juhlavaa. Taianomaista. Lähes pyhää.

Mitä on harras? Mitä on pyhä? Jokaiselle meistä niillä on varmaan hieman eri merkitys. Silti minusta niissä on jotain sellaista, jota ei voi edes sanoiksi pukea. Se vain on.

Ihania hetkiä!

Upeaa juhla-aikaa kaikille!

***

Muutoksen aika

Monilla syvällisemmillä blogeilla (ja tietysti niiden tekijöilläkin) on tapahtunut lähiaikoina isompia tai pienempiä muutoksia. Itsellänikin tuntuu siltä, että pitäisi suunnilleen viikon välein perustaa uusi blogi, kun ilmaisun tarve muuttaa suuntaa.

Eilen illalla sain taas uuden ison innostuksen uudenlaiseen blogiin. Ei se ole luontokuvia, ei se ole humoristisuutta, ei se oikein vastaa tämän blogin pohtivuutta, eikä se oikein ole (lähinnä) kuvakokeilublogiakaan vastaava. Piilossa mulla on vielä yksi juuri alkanut blogi, jonka voin tietty muuttaa, mutta sen nimi ei taas ole sopiva. Miten pysyä perässä, kun oma luovuus säntäilee suuntaan jos toiseenkin??

Aidompi itsensä toteuttaminen, sen tekeminen jota rakastaa, johon tuntee innostusta, on kuitenkin aivan oleellisen tärkeää. Joten kyllä sen jotenkin toteutan, toivottavasti kuitenkin ilman, että tarvitsee perustaa kuudetta (!) blogia...

***

Ennen kuin aurinko nousee

... on kauan jo valoisaa.

Eilen katsellessani Tanssii tähtien kanssa finaalia huomioni kiinnittyi siihen, että molemmat finalistit kertoivat kokemuksen lisänneen heidän aitouttaan ja kykyään olla rauhaisasti läsnä stressaavissakin tilanteissa. Panemalla itsensä kokonaan likoon kumpikin on oppinut ja saavuttanut paljon sellaista, josta varmasti on sekä ammatillisesti että yksityisen elämän kannalta hyötyä.

Aitona eläminen. Uskon jotenkin, että se on se suunta, johon yhä enemmän ollaan menossa. Todella hienoa. Tämä yhteiskunta puristaa ihmisiä aika rajusti ja tietyllä tavalla se pakottaa valitsemaan kaiken tuputetun seasta sen, mikä itselle on oikeasti tärkeätä. Minulle se on tarkoittanut pysähtymistä selvittämään, minne haluan suunnata elämääni. Ja ehkä kaikkein eniten tarvitsen sitä oppia, että myötävirtaan kulkeminen kuitenkin purttaan ohjaten, on niin paljon hauskempaa, mielekkäämpää, voimaannuttavaa ja elävämpää kuin jatkuva virran vastustaminen.

Sanat: kiitos, rentous ja hyväksyminen. Ja niitä sisältävät mielikuvat, tuntuvat juuri tällä hetkellä olevan tärkeimmät opittavat minulle. Vaikka aamulla kolottaa, niin silti on todella tärkeää jo ensimmäiseksi aamulla muistaa sana kiitos ja huomata, miten valtavasti siihen on aihetta. Rentous taas muistuttaa siitä, että kehon hyvinvoinnista on iän karttuessa yhä tärkeämpi pitää huolta. Jatkuva kireys ja jännittyneisyys on tuhoisaa. Hyväksyminen on sitä myötävirtaan kulkemista.

Nyt aurinko on jo noussut, näyttää valtavan kauniilta valoisalta pakkaspäivältä. Harakka lensi taas naapurikerrostalon katon ilmastointiputken päälle. Variksiakin siellä usein käy. Kiitos niistäkin, ovat upeita!

Toivottavasti valo lisääntyy ihmisissä jatkuvasti! Joulukin lähestyy ja siinä on aina erityistä arvostamisen, läheisyyden ja elämän pyhyyden viesti.
Ihanaa rauhaisaa, tunnelmallista joulunalusaikaa kaikille!

***

Ajatuksia herättävää

Luin äskettäin taas uudelleen pätkän kirjaa Intohimoinen läsnäolo (kirj. Catherine Ingram) ja minut pysäytti lainaus:

         "Sen minkä on tarkoitus valaista,
           täytyy kestää palamista."       Viktor Frankl

Itse teksti alkoi: "Kun olemme aitoja, onnistumiset tuntuvat olemassaolon lahjoilta ja tekevät meidät nöyriksi."

Vähän myöhemmin oli: "Havahtunut tietoisuus antaa kärsimyksen polttaa pois kaiken, joka aiheuttaa takertumista, joka ei ole aitoa ja puhdasta, kunnes jäljellä on vain oma säteilevä olemuksemme."

Siinäpä ajatuksia herättäviä lainauksia. Puhuvat sen verran itse puolestaan, etten taida enempää kommentoida.

Nytkö jo?

Alkusyksystä tuntui, että olin löytänyt keinon päästä kohtalaiseen tietoiseen läsnäoloon silloin kun halusin ja myös uskoin saaneeni tiedon fyysisten stressioireiden poistamiseen milloin tahansa. Olin tyytyväinen. Ja mitä tein?







Koska minulla nyt oli keinot parantaa oloani milloin vain, en tehnyt mitään asian hyväksi, koska kerkiäisi sen ... mañana. Mitä siitä seurasi? Olen saanut itseni väärillä elämäntavoilla ihan tukkoon ja niin kuin lihaksetkin surkastuvat, kun niitä ei käytetä, niin käy kaikelle muullekin ihmisessä. Energiat eivät kierrä missään ja monet kohdat kehossa oireilevat rajusti tukkeutumistaan ja psyykkinenkin puoli on juuttunut ahdistukseen ja pelosta toimimiseen (eikä rakkaudesta niin kuin pitäisi).

Uskon kyllä edelleen, että niillä alkusyksystä opituilla taidoilla pääsen kyllä aikaa myöten takaisin silloiseen tilanteeseen ja siitä sitten edelleen etenemään yhä läsnäolevammaksi. Mutta voi ihmisen tyhmyys, että se voi olla ja on tosi paljon, paljon työläämpää kaikin tavoin. Pitää opettaa pahasti jännittynyt keho rentoutumaan uudelleen ja uudelleen, ja taas parin sekunnin päästä uudelleen, ja sitten taas. Pitää valita uudelleen ja uudelleen oikea asenne, ja keskittyä olemaan myötätuntoisen tarkkaileva niin mielettömän paljon työläämmin, kuin mitä olisi tarvinnut silloin alkusyksystä.

Inhimillistä, ja tyhmääkin. Toisaalta, toivottavasti se jää minulle muistiin opiksi, että seuraavissa vastaavissa tilanteissa olen viisaampi, enkä siirrä muutosta loputtomiin. Ei kannata jatkaa vahingolliseen suuntaan vain koska kuvittelee, että kyllä sen aikanaan saa korjattua. Se korjaaminen muuttuu tosi raskaaksi niin kuin fyysisen kunnon palauttaminen pitkän vatsataudin tai ankaran flunssan jälkeen, ja voi olla, että se jossain vaiheessa muuttuu jopa mahdottomaksi, kun liian kauan odottaa. Vahingoittavat valinnat kertautuvat nopeasti: omassa kehossa, psyykessä, suhteissa muihin ihmisiin, toiminnassa tai toimimattomuudessa yhteisen hyvän eteen maailmassa.

Silti, olenkohan tarpeeksi viisas vieläkään, muuttaakseni suuntaa?? Tapoihinsa piinttynyt mukavoituminen on melkoinen voima. Toivon silti, että sisukkaasti saan palautettua keskittymiseni kohti yhä suurempaa tietoista myötätuntoista läsnäoloa.

Hyvää alkavaa marraskuista viikkoa! Ottakaamme joulurauha sydämiimme jo nyt. Oikealla ajoituksella ja oikealla asenteella olemalla ja toimimalla voimme itse kukin luoda tästä sellaisen loppuvuoden, jota sisimpämme toivoo.

***

Erilaisuus esille!

Ei ole kahta samanlaista ihmistä, ei edes identtisissä kaksosissa. Silti pyrimme sopimaan yhteiskunnan ryhmiin olemalla mahdollisimman samanlaisia (vaikka tietysti siinä samanlaisuudessa pyritään mieluummin olemaan vielä hiukan muita parempia! : )

Samanlaisuuden paine aiheuttaa epäaitoutta ja tarpeen tuomita kaikkea hiukankin erilaista. Välillä se on jo melkein hupaisaa, kuten kuntolentiksessä se, että istahdan yllättäen tauolla alas ja vaihdan kengät sopivammiksi. Herättää ensimmäisellä kerralla kovasti hämmästelyä ja naureskelua. Mutta. Kun sen tekee useammalla eri pelikerralla, niin sitten se jo onkin vanhaa totuttua, eikä herätä minkäänlaista reaktiota.

Jos me kaikki annamme pelon hallita ja vältämme tekemästä muista poikkeavia asioita ja tuomasta esille juuri sen hetken erilaisuuttamme, koko maailma muuttuu yhä rajoittuneemmaksi ja tuomitsevammaksi. Ei hyväksytä erilaisia ulkonäköjä, ei erilaisia maailmankatsomuksia, ei erilaisia ajatuksia, tekoja tai edes tekemättäjättämisiä. Mutta jos meillä on rohkeutta yhä useammin julkituoda senhetkisiä massasta poikkeavia piirteitämme, niin erilaisuus muuttuukin tavanomaisuudeksi, normiksi, itsestään selviöksi. Ja sekä meille itsellemme että muille tulee vapaampi ja parempi olla ja elää.

Toivon valitsevani yhä useammin, koko ajan eteeni tulevissa uusissa valinnoissa, rohkeasti aitouden.

***

Rakkaudella luotu kärsimys??

Niin kauan kuin muistan, olen yrittänyt tutkistella itseäni, ja analysoida ja pohtia omaa "minuuttani" siitä jotakin ymmärtääkseni. Mutta aina vaan tulee vastaan uusia ihmetyksen aiheita, vanhoista puhumattakaan.

Eniten olen ihmetellyt sitä, että kaikesta lähes loputtomasta yrittämisestäni huolimatta, "musta" puoli minusta on aina vaan niin vahva. Onko se "pelkkä" ego vai liekö siinä muutakin, joutuu usein hämmästelemään.

Suurin mustuuskysymykseni on, että miksi Rakastava Tietoisuus (jota meistä jokainen yrittää omalla pienellä riittämättömällä ihmisen ymmärryksellä määritellä) on luonut tälläisen "viallisen" valtavasti tuskaa tuntevan maailman, jota meidän sitten pitäisi rakkautta oppiaksemme, monenlaisen kärsimyksen kautta, työllä ja vaivalla muuttaa rakastavammaksi.

Vaikka ymmärrän, että tämä näkemys on yksipuolinen ja pelkistetty, niin jotain totta siinä kuitenkin on. Ja vaikka kuinka yritän, suuri osa minusta ei onnistu näkemään, että tälläinen tuskaa sisältävä maailma ja meille ihmisille tämän kipua ja kärsimystä sisältävän tehtävän antaminen olisi rakastavaa. Kuinka silloin myöskään voisi kokea elämänsä elämisen tärkeäksi ja arvokkaaksi?

Jos olen oikein ymmärtänyt, niin buddhalaisella puolella ajatellaan kärsimyksen häviävän, kun ymmärrys kasvaa ja ihminen toimii tietyllä tavalla. Varmaankin. Mutta. Ei se poista sitä, että useimmilla meillä ymmärrys ei vielä riitä, ja niin kärsimystä riittää (ja fyysistä kipua varmaan senkin jälkeen). En vaan millään voi pitää kärsimyksen antamista ymmärtämättömille  rakastavana opettamistapana. Kuka rakastava vanhempi opettaisi lapselleen rakkautta kärsimyksen kautta?

Silti olen kokenut, että Rakastavan Tietoisuuden on pakko olla tämän kaiken takana. Ja että ihmisen pitää pyrkiä kaikessa ehdottomaan rakkauteen. Sillä muuten ei tässä kaikessa olisi minkäänlaista mieltä.

***

Majakkana maailman merellä

Suurimmalla osalla maailman ihmisistä keskittyminen elämän jokapäiväiseen elämään sen usein hyvinkin haastavine ongelmineen vie kaiken huomion. On kuitenkin paljon ihmisiä, joilla on tarve myös etsiä itsestään ja elämästä jotain enemmän: kauneutta, sisäistä rauhaa, myötätuntoista rakkautta kaikkea kohtaa, tietoista läsnäoloa hetkessä. Luin jostain, että tälläiset ihmiset toimivat kuin majakoina. Kukin loistaa valoaan, auttaen ja opastaen esimerkillään ja olemuksellaan, muita ihmisiä näkemään oman reittinsä paremmin maailman karikkoisilla ja sumuisilla vesillä. Näyttäen, että elämässä on muutakin kuin pelkkä oma selviytyminen hetkestä toiseen.




Uskon että Sinäkin, arvostettu lukijani, olet yksi majakoista, tuskin muuten olisit lukemassa tätä. Majakkana olo ei ole aina helppoa, majakatkin tarvitsevat huolenpitoa ja tukea. Muistathan kuunnella itseäsi ja pitää myös itsestäsi niin hyvää huolta, että valosi pysyy mahdollisimman vahvana. Ottaa itse vastaan muiden majakoiden antama apu omalla paikallasi, majakoiden valo näkyy kauas ja heitä on kaikkialla: työelämässä, lähiympäristössä, blogeissa, joissa on levollisuutta, kauneudenetsintää, rakastavia ajatuksia. Sillä jokaisella valoa tuovalla ajatuksella ja teolla on merkitystä. Niin kuin jossain lukemassani sanottiin: juuri Sinä voit olla ainoa ja ratkaisevan tärkeä majakka juuri siinä paikassa ja sillä hetkellä, joka tuo ainoana valoa pimeään.

Kiitos kaikille teille, jotka olette valaisemassa meidän kaikkien yhteistä maailmaa! Kiitos ajatuksia ja kauneudenelämyksiä herättävistä blogeistanne, kiitos olemassaolostanne!

***

C-osia elämään!

Lähdimme eilen päiväretkelle Luukin ulkoilualueelle Espooseen, kun oli luvattu mukavaa säätä. Retki alkoi leppoisasti, aurinko paistoi osittain ja oli kaunista. Ihmisiä oli ulkoiluteillä liikkeellä viikonlopun ja hyvän sään innostamina melkein kuin Mannerheimintiellä Helsingissä. Kuvailimme innokkaasti kauniita lampia syysasussaan.

Paluumatkalla päätimme "oikaista" metsän kautta. Kuten yleensäkin meidän metsäretkillämme jo muinoin retkeilykerhoaikoinakin, niin tämä oikaisu oli lyhyehkönäkin aika haasteellinen eli sellainen vaikeampi C-osuus. Kun kuntokaan ei ole kovin kehuttava.

Kun tulimme taas metsästä ulkoilutielle mieheni huudahti: "Katso taaksesi!" Siellä tuli lumihituja sakeanaan ja ihan hetkessä se saavutti meidät viiman kera. Jatkoimme läheiselle keittokatokselle, jolla olimme suunnitelleet syövämme eväsleivät. Kaikki muut lähistön ulkoilijat olivat myös jo tulleet tai tulossa myräkältä turvaan samalle katokselle. Niinpä jatkoimme valokuvailua sateessa, kamerakin siinä väkisin vähän kastui ja itse myös, mutta onneksi ei paljon. Vähitellen useat muut ihmiset huomasivat, ettei siihen lumimyräkkään kuolekaan ja jatkoivat matkaansa, joten mahduimme sitten katoksellekin syömään. Mutta vilpoista oli viimassa. Eli tästä tuli toinen C-osuus samaan retkeen.

Molemmat C-osat olivat mielenkiintoisia ja toivat antoivat paljon lisää sisältöä retkelle. Joskus C-osat saattavat olla niin haasteellisia, että niistä tulee peräti D-osia. Mutta kaikki ne antavat jotain enemmän: auttavat arvostamaan helppoja, miellyttäviä hetkiä ja antavat lisää itseluottamusta omaan selviytymiskykyyn. Nykyään jo kaipaan ainakin yhtä C-osaa jokaiselle retkelle, liian mukava retki jää yleensä aika mitättömäksi.

C-osia tarvitaan elämän retkellä!

***

Kiitos mahapöpö!

Viime yönä puolen yön aikoihin, juuri kun olin aikeissa mennä nukkumaan, vatsani alkoi vaivata ihan mahdottomasti. Sattui kovasti eri puolilta ja sain juosta jatkuvasti pikajuoksua vessaan. Eihän se kivalta tuntunut.

Siinä oli aina välissä mahdollisuus mietiskellä syntyjä syviä. Yritin tietysti rentouttaa itseäni mahdollisimman paljon ja levätä aina kun voin. Sitten aloin miettiä, mistä kaikesta minun oli siinä syytä olla kiitollinen. Minulla oli privaattikäytössä oma lämmin mukava sisävessa, josta saatoin aina välillä palata turvalliseen, lämpimään, pehmeään sänkyyni.  Tiesin, ettei kyse ollut mistään vaarallisesta ja vakavasta. Ajattelin myötätunnolla kaikkia niitä ihmisiä, jotka sairastavat vaikka punatautia pakolaisleirissä tai joilla on pitkittynyt vaikea synnytys tai muuta oikeasti kamalaa. Ja kun vaiva sitten yllättäen helpotti jo puoli viideltä aamuyöstä niin paljon, että sain nukahdettua pariksi tunniksi, sekin oli tosi hienoa (vatsataudit mulla yleensä kestävät vähintään 2 vuorokautta ja vatsan normaaliksi palaamiseen menee pari viikkoa). Olen todella tyytyväinen, että sain tälläistä opetusta (vaikkei se mukavalta tuntunutkaan!).

Niin tärkeitä asioita kiitollisuus ja myötätunto. Ja niin helppoja unohtaa arkipäivän hyörinässä.

Toivoisin silti, että ne pysyisivät paremmin mielessä, ettei tarvitsisi kovin usein muistuttaa....   ;)

***

Opettelemista oppijana oloon

Opettelen uutta tapaa kuvittaa ja kirjoittaa. Valitsen sopivan rauhaisan kuvan ja liitän siihen tekstin, joka tulee suoraan sisimmästäni sillä hetkellä. Monet muutkin tekevät näin ja näin tehtyjä kortteja olen ostanut itselleni ja muille.

Opettelemistahan kaikki on täällä. Jos me olisimme jo valmiita, tuskin olisimme enää täällä.

Vaikeimmin opittavia asioita tuntuu mulle olevan myötätunto ja rakkaus tätä minua kohtaan. Kun pysähdyn ja kiinnitän huomioni asiaan, asia on helpohkosti korjattavissa. (Niin kuin niin monet muutkin vastaavat asiat.) Mutta se hidastaminen tai peräti pysähtyminen on niin suuressa ristiriidassa tämän länsimaisen yhteiskunnan arvojen kanssa. Ja niinpä useimmiten lähden mukaan suorittamaan, ihan kaikkea mitä teen, ja rakentelen turhia arvoasteikkoja ja kritiikkiä kaikille tekemisilleni ja ajankäytölleni. Eikä ihme, että sitten kiristyn ja voin huonosti.

Opettelemisen opettelu, keskeneräisyydestä nauttiminen, asioiden toistaminen epätäydellisinä. Siinä on jotain joka sotii pahasti omia miellekuviani vastaan. Olen niin kauan kuvitellut, että pyrkimys täydellisyyteen on ainoa oikea tekemisen ja olemisen peruste. Pahasti menee pieleen! Silti tyyppivirheitä toistan ja toistan ja toistan, niin meille ihmisille inhimillistä on. Tahdon luoda täydellisen tekstin, täydellisen kuvan, ja vielä käyttäen siihen pienimmän mahdollisen ajan. Höpsöä. Ja inhimillistä.

Muutos.   Tarpeen.    Kyllä.     Rauhaisasta, myötätuntoisesta läsnäolosta tässä hetkessä lähtien, ei muuten.

***

Harmaasta hurmaavaan

Kun katselen olohuoneen sohvalta ulos näen pelkkää tasaisen harmaata. Niin taivas kuin seinät, verhot ja karmitkin ilman sähkövaloa. Tulee tunne, että on harmaan tylsää, sisällyksetöntä, yksipuolista, ikävystyttävää.
Ja hämärää. Valo vähenee ja syksy etenee, vääjäämättä.

Silti, ei sen tarvitse olla tappavan tylsää.

Harmaat ja jopa mustakin ovat hienoja taustoja.

Taustoja, joissa voi hiljentyä, hidastaa, pysähtyä arvioimaan elämän sisältönsä uudestaan. Vastaako elämäni sitä, mitä sen tahtoisin olevan? Elänkö niin kuin toivon.

Mitä tahdon, tehdäkseni elämästäni luovan leikkisän, värikkään innostavan? Tahdonko kotiini sellaisen sisustuksen ihastuttavine pikkuesineineen, joka jaksaa luoda piristystä ja seesteistä mieltä? Tahdonko luoda lisää rakastavia ihmissuhteita? Ja/tai syvällisemmät ja rakastavammat suhteet rakkaimpiini? Tahdonko olla lähempänä luontoa? Tahdonko suunnata mielenkiintoni johonkin uuteen harrastukseen tai haasteeseen? Vai tahdonko vain hiljentyä, nauttia rauhaisita hämyisistä hetkistä kynttilän lumoavassa valossa.

Harmaassa on niin paljon mahfollisuuksia. Ettäkö tylsää, kun on mahdollista vaikka valokuvata harmaan sävyjä, kontrasteja!

JOS valitsen harmaan olevan tylsää sisällyksettömyyttä, voinhan minä siitä sellaisenkin luoda. Jos tahdon.
Se on yksi mahdollisuuksista.

Jo ajatus Sinusta vaikuttaa

Kuinka se, että on tietoinen toisen tietoisuuden tarkkailusta vaikuttaakaan valintoihin!

Jokainen teko ja jokainen blogi olisi hyvin erilainen, jos tekijä/kirjoittaja tietäisi, että sillä varmuudella ei koskaan tule olemaan yhtään lukijaa tai katsojaa.

Jos me teemme blogimme julkisiksi, me myös toivomme tai ainakin oletamme sillä olevan lukijoita. Se tietoisuus vaikuttaa vahvasti, tavalla tai toisella: pyrimme vaikuttamaan joltakin, joka vastaa toivomaamme mielikuvaa. Pyrimme valitsemallamme tavalla tekemään jonkinlaisen vaikutuksen lukijaan: haluamme löytää samoinajattelevia tai joku tykkää provosoida tai haluamme jonkun sanovan, että oletpas ottanut tai löytänyt kauniin kuvan tai tehnyt hienon teon. Tiedostamattomammista motiiveista puhumattakaan.

Tietoisuus on kyllä valtava lahja, vaikkei se aina (vaikkapa kun pelottaa) siltä tunnukaan. Ja tietoisuus toisten tietoisuuksista, ajatellapa jos itse olisi ainoa tietoisuus maailmassa, huh! Tässäkin vaiheessa tietoisuus eri ihmisten erilaisista näkemyksistä tietoisuudesta vaikuttaa väkisinkin kirjoittamaani. Toinen näkee ihmiset kaikki erillisinä tietoisina pisaroina ilmassa, toinen pisaroina tietoisen meren kokonaisvaltaisessa yhteydessä. Niin kuin maailmassa yleensäkin, loppujen lopuksi lienee samasta asiasta silti on kysymys, vain eri näkökulmista.

Mielenkiintoisin ajatus kahden ihmisen tietoisuudesta toisistaan oli jossain kirjassa: kun kysyttiin joltain itämaiselta viisaalta, että mitä tapahtuisi, jos hän joskus tapaisi tietyn toisen itämaisen viisaan. Hän vastasi, että he iloitsisivat toistensa seuransa ja voi olla, että he peräti vaihtaisivat jonkun sanan. Ajatus kahdesta hyvin rakastavasta ja tietoisesta henkilöstä "tuikkimassa" läsnäolon iloa toisilleen viehättää minua suuresti.

***

Kaikki elämässä tarjoaa oppimisenpaikkoja

Olen tänä syksynä yhä lisääntyvästi innostunut luontovalokuvaukseen. Eipä mikään ihme, kun on ollut näin uskomattoman kauniita ilmoja ja ei kovin suurta taitoa vaadita, että näillä ilmoilla saa aikaan luonnonkauneudesta kertovia kuvia.

Parhaimmat luontokuvayritelmäni löytyvät toisesta blogistani: Mielikkini.blogspot.com.

Ulkoilu valokuvaten on aika kaksipiippuinen juttu. Toisaalta tulee lähdettyä useammin ulos ja varsinkin, jos on erityisen "valokuvauksellinen" ilma. Ja tulee katseltua kaikkia luonnon ihanuuksia tarkemmin, jopa niitä etsien. Toisaalta liikunnasta ei tahdo tulla mitään, kun koko ajan löytyy jotain mielenkiintoista kuvattavaa. Kävelymatkat tahtovat siksi myös jäädä melko lyhyiksi. Silti aikaa saattaa mennä tuntikausia. Miten kuvaavaa tämän maailman dualismille: kaikella on "hyvät" ja "huonot" puolensa. Mutta kaikesta voi ja varmaan pitääkin ihmisen oppia, ja myös oppia tästä oppimismatkasta iloitsemaan.

Olen ihmetellyt, miten suuren innostuksen ja pyrkimyksen vallassa (kuten kuvatessa), onnistuisi silti samalla pysymään rauhallisen tietoisen läsnäolevana ja pysähtymään hetkeen. En ole mielestäni silloin missään flow-tilassa, vaan turhan suorituskeskeinen. No, kaipa se pikkuhiljaa selviää, kyllä sen elämä varmaan opettaa, sen niin kuin muunkin.
*