Tietoisuuteen - vai pois?

Silloin tällöin luen kerraten taas palan Catherine Ingramin kirjasta "Intohimoinen läsnäolo". Minulle jäi nyt viimeksi vaikuttamaan:

"Muutos on osa elämän luonnollista rytmiä, mutta kulttuurimme on alkanut sekoittaa muutoksen vauhtiin. Jätämme huomiotta elämän syvällisemmät muutokset ja yritämme sen sijaan jatkuvasti sopeutua yhä kiihtyvään tahtiin lähes kaikissa toimissamme. Ja koko ajan kasvatamme odotuksiamme nykyisen vauhdin, tai kiihtymisen, suhteen." (esimerkkeinä mm. tv:n todella levottomat jatkuvasti jopa alle sekunnin välein vaihtuvat kuvat)

"Olemme menettäneet kosketuksemme elämän luonnollisempaan ja hitaampaan rytmiin ja sen vuoksi emme pysty hyväksymään elämän todellisia muutoksia."
(muutoksia kuten vanhenemista ja kuolemaa)

Siltä todella tuntuu, että monet luonnolliset asiat, kuten vanheneminen tuntuu olevan ihan hukuksissa tässä nykykulttuurissa. Minusta tuntuu lisäksi, ettei nykykulttuurin ongelmana ole ainoastaan liika vauhti, vaan yleensäkin kaikki liika, jota nykykulttuurissa on. Ahdetaan elämä täyteen liikaa vauhtia, liikaa kovaa ja lähes tauotonta ääntä (melua), liikaa tavaraa ja aina vain suuremman tavaramäärän ahnehtimista, liikaa yhä lisääntyvää "kiireistä" jatkuvaa suorittamista, liikaa keinotekoisia viihdykkeitä ja virikkeitä (tv, tietokone, viina, ahmiminen jne). Kaikkea mahdollisimman paljon liikaa, jotta pystyisimme unohtamaan sen, ettei meillä ole useinkaan hyvä olla nykyisen kaltaisessa maailmassa. Ja sen joutuisimme huomaamaan, jos hidastaisimme tai peräti seisahtuisimme ajoittain.

Sitten kuuntelin http://www.viidakkomies.com/2010/12/tehokkuus-ja-korkeampi-tietoisuus-onkin-automaattista/ n postauksesta englanninkielisen youtube-videon "higher consiusness" (jota valitettavasti en osaa liittää tähän näin tässä vaiheessa, joten pyydän katsomaan sieltä).
Siinä selitettiin meidän ihmisten nyt-hetkestä pois pakenemisen syyksi se, että emme elä omien arvojemme mukaan. Että meidän ei oikeasti tarvitse pyrkiä tietoisuuteen, että tietoisena oleminen olisi luonnollinen tilamme. Olisi, ellemme pyrkisi siitä suurella vaivalla (ja pahasti väsyen) jatkuvasti pois, koska emme siedä tietoisuutta siitä, ettemme elä arvojemme mukaan!

Huomasin, että ainakin minun kohdallani tämä pitää täysin paikkansa. Hyvin ison osan ajasta elän omien arvojeni vastaisesti, ilmankos sitten en viihdy siinä tietoisuudessa!
Upeaa saada tietoa tästä. Nyt olen ainakin tietoinen tästä ja voin yrittää kääntää elämäni suuntaa pitämällä tämän tiedon mahdollisimman hyvin muistissani.

Tuhannen taalan kysymys muillekin:
Kuinka moni kykenee elämään jatkuvasti ja kaikessa omien syvimpien arvojensa mukaan??

***

Joulun musiikki

Tässä yksi mielestäni kauneimmista joululaulusta. Surullisen kaunis, kyllä. Joulun lämmössä ja ylenpalttisuudessa on aina mukana myös tietoisuus siitä, että kaikki on katoavaista. Että elämä on jatkuvaa kiertokulkua, elämään saapuu lahjoja, jotka viipyvät oman aikansa ja katoavat. Tulee myös uusia lahjoja. Ja rakkaus pysyy, jos sen antaa itsessään virrata.

Valitsin tämän version You Tubesta, koska siinä oli mielestäni suurinta herkkyyttä. Toivottavasti se miellyttää teitäkin. Minkä ihanan mahdollisuuden You Tube antaakaan löytää juuri mieleistään (joulu)musiikkia! Suosittelen lämpimästi etsintämatkalle...

Tahtoisin antaa jokaiselle

mitä syvimmällä sisimmässänne

eniten kaipaatte.

Tahtoisin luoda maailmalle

uuden mahdollisuuden

elää ja iloita,

rauhassa ja valossa.

Tahtoisin, toivoisin

että tämä joulu toisi mukanaan

kaiken sen

mitä ihmiskunta on jo niin kauan odottanut!

Kuka tietää,

mitä huominen tuo.

Valon, rauhan maailman

kenties...

Toivominen ei ole turhaa

sillä on vaikutus,

niin kuin meillä jokaisella.

Anna sydämesi rakkauden vaikuttaa,

tänä jouluna ja aina!

***

Mitä lapsi minussa haluaisi nyt tehdä?

Lähiaikoina joku muistutti taas blogissaan siitä, miten tärkeää on kuunnella sisäistä lastaan. Asia on jäänyt pyörimään minussa ja ponnahtaa onnekseni vähän väliä mieleen.

Silloin keskityn miettimään, mitä lapsi minussa haluaisi nyt tehdä tai miten kokea tämän hetken, mihin keskittyä. Lapsiosani keskittyy (onneksi) niin paljon hienompiin asioihin kuin suurimman osan aikaa jostain huolissaan oleva ja kaiken suorittamiseen pyrkivä aikuis/vanhempi osani.

Lapsi näkee lumisateen ja jää katselemaan rauhallisena isojen hiutaleiden loputonta leikkiä: ylös, alas, sivulle. Uudelleen ja uudelleen. Lapsi tahtoo nauttia kevytjumpasta, kertoo minulle miten tehdä se hauskemmin, spontaanimmin ja rennommin.
Lapsella ei ole tarvetta vertailla, ei määritellä, vaan ainoastaan hämmästellä elämän kullakin hetkellä tarjoamaa ihmettä.

Silloinkin, kun ajattelen lasta itsessäni, tahtoo aikuinen pyrkiä esille tekemään asioista suoritettavia ja huolestuttavia. Muistuttamalla sitten taas itseäni alkuperäisestä kysymyksestä: "mitä lapsi minussa haluaisi nyt tehdä? mitä kokea?" , löydän taas takaisin lapsenmieleen.

Joulu lähestyy, todellinen lapsenmielen aika. Kuinka paljon tärkeämpää onkaan todella elää joulunaika, kuin lapsi, ja antaa paljon pienempi paino kaiken suorittamiselle "täydellisesti"...

***

Ihania joulukuvia!

Löysin tänään yhden ihmisen pari ihanaa blogia, joissa on valtavasti upeita joulukuvia (ja muutenkin kivat blogit). Käykää ihmeessä katsomassa, jos pidätte kauniista joulukuvista:
http://keijunlilja.ajatukseni.net/   ja
http://keijunlehtililja.ajatukseni.net/

***

Tänäänkin on mahdollista...

.. tehdä niin monenlaista. Valita niin monia eri vaihtoehtoja, tähän tekstiin, omiin ajatuksiinsa, toimiinsa, niihin tunteisiin, joita ylläpitää.

Valintoja voi välttää, antaa vain elämän pikkuhiljaa pakottaa ja ajaa johonkin.

Valintoja voi tehdä spontaanin nopeasti tai hitaan harkitusti.

Valintoihin vaikuttaa usein vastakkaisia motiiveja. Tee siinä sitten "oikea" päätös. Mikään päätös silti lienee "väärä" elämässä. On vain. Päätöksiä. Ja päättämättömyyksiä.

Ja se kaikki on elämää.

Omilla arvomaailmojemme mukaisilla ajatuksilla sitten arvotamme nuo päätökset ja päättämättömyydet. Ja ne ajatukset sitten luovat meihin tunnetilan, niin sitten koemme tuntevamme kuin päätöksistämme ajattelemme. "Hyvä" tai "huono" päätös.

Kaikki on kiinni niin pienestä. Ajatuksesta. Arvottamisesta. Hyvinvointi tai pahoinvointi.

Osatapa elää myötätuntoisena ilman arvottamista. Ei parempaa, ei huonompaa, itsessä eikä muissa. Ei ...mpaa eikä ...einta.         Vaan ON vaan.       Elämisen ihme.

***

Elämän tasapaino

Hupsista! On kulunut viikko edellisestä kirjoituksesta. Syvemmät ajatukseni ovat kovasti olleet pysähdyksissä. Jotain minussa silti tapahtuu, niin kuin ihmisessä yleensäkin.

Prosessi etenee.

Luen toisten mielenkiintoisia blogeja.

Erityisesti http://www.viidakkomies.com/ on herättänyt paljon ajatuksia. Mutta jos sitä lukee, niin kannattaa lukea enemmän kuin yksi kappale, enemmän kuin yksi teksti, niin saa paremman käsityksen siitä, mistä on kyse. Kokonaisvaltaisesta elämän- ja elämännäkemyksen muutoksesta yhden todella rohkean ihmisen esille tuomana.

Myös http://quinoaa.blogspot.com/2010/12/vastustatko-vai-hyvaksytko.html ja http://itkupillinkyynelkanava.blogspot.com/ viimeisimmät postaukset ovat erityisesti sopineet tämän hetkiseen olotilaani. Hyvin ovat oivaltaneet elämän dualistisuuden.


Tuntuu usein, että monet syvällisemmistä asioista kiinnostuneet helposti jonkin aikaa jonkun uuden oivalluksen saavutettuaan leijuvat euforisissa tunnelmissa. Tunne on upea. Silloin on kiusaus uskoa, että nyt on saavutettu ja löydetty jotain muita hienompaa, lopullinen vastaus. Että se on pysyvä tila. Ja sitten elämä näyttää, että kyllä se toinenkin puoli on olemassa, aina vaan. Ehkä erilaisena, mutta kuitenkin. (En osannut tuota nyt oikein ilmaista, toivottavasti ei yksikään koe tätä itseensä kohdistetuksi, ei ole tarkoitus!)

Elämän negatiivinen puoli näkyy myös meidän ihmisten tarpeessa arvostella, vähän kaikkea. Kun oma olo ei ole oikein hyvä, niin on halu väheksyä toista. Jotta oma ego ja olo vähän kohenisi (ja olisi onnellisempi), jos toiset saa vedettyä oman olon tasolle. On todella vaikea saada itsensä sellaiseen tasapainoon, ettei väheksytyksi tuleminen vaikuttaisi. Silti, siinä on rakentava hedelmällinen ratkaisu. Tasapainossa, negatiivisenkin olemassaolon hyväksyvänä, tuo itse lisää tasapainoa ja hyväksyntää maailmaan. Kun ympärillä arvostellaan, olla vain itse rakastaen levollinen. Ja jos siihen tilaan pääsee ja siitä tilasta lähtee jotain toimintaa rakastavaan suuntaan (ilman vastustusta), niin hienoa.


Ulkona leijailee kauniita isoja hiutaleita. Ja ikkunalaudalla on osittain n. 40 cm:n lumikinos. Valkoista. Pysähtynyttä. Silti tapahtuu. Hitaasti, rauhaisasti. Jotain.

Syvän rauhan täyttämää viikonloppua kaikille!

***

Pyhää ja juhlallista

"... yön usvat karkoitettu on jo pois!
Ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa,
kuin itse taivahan kansi sois."

Suuret juhlapäivät, itsenäisyyspäivä, joulu ja uusivuosi ovat lähestymässä. Niihin liittyy aina myös jotain suurempaa. Niin kaunista ja pyhää. Elämää suurempaa.

Kun äsken hämärän aikaan kävin kävelemässä ihan pienessä lumisateessa, oli ulkona jo varsin paljon juhlan tuntua. Kiitos jokaiselle niistä, jotka olivat jo laittaneet jouluvaloja ikkunoihin ja talvisia koristeita oviin! Hämärän aika tuo sähkölamppujen lumon erityisesti esille. Ja vitivalkea lumi, jota sateli hiljalleen taivaalta sinisessä hämärässä, peittäen tallatun lumen ihan koskemattoman hohtavan lumivaipan alle. Niin kaunista ja juhlavaa. Taianomaista. Lähes pyhää.

Mitä on harras? Mitä on pyhä? Jokaiselle meistä niillä on varmaan hieman eri merkitys. Silti minusta niissä on jotain sellaista, jota ei voi edes sanoiksi pukea. Se vain on.

Ihania hetkiä!

Upeaa juhla-aikaa kaikille!

***

Muutoksen aika

Monilla syvällisemmillä blogeilla (ja tietysti niiden tekijöilläkin) on tapahtunut lähiaikoina isompia tai pienempiä muutoksia. Itsellänikin tuntuu siltä, että pitäisi suunnilleen viikon välein perustaa uusi blogi, kun ilmaisun tarve muuttaa suuntaa.

Eilen illalla sain taas uuden ison innostuksen uudenlaiseen blogiin. Ei se ole luontokuvia, ei se ole humoristisuutta, ei se oikein vastaa tämän blogin pohtivuutta, eikä se oikein ole (lähinnä) kuvakokeilublogiakaan vastaava. Piilossa mulla on vielä yksi juuri alkanut blogi, jonka voin tietty muuttaa, mutta sen nimi ei taas ole sopiva. Miten pysyä perässä, kun oma luovuus säntäilee suuntaan jos toiseenkin??

Aidompi itsensä toteuttaminen, sen tekeminen jota rakastaa, johon tuntee innostusta, on kuitenkin aivan oleellisen tärkeää. Joten kyllä sen jotenkin toteutan, toivottavasti kuitenkin ilman, että tarvitsee perustaa kuudetta (!) blogia...

***

Ennen kuin aurinko nousee

... on kauan jo valoisaa.

Eilen katsellessani Tanssii tähtien kanssa finaalia huomioni kiinnittyi siihen, että molemmat finalistit kertoivat kokemuksen lisänneen heidän aitouttaan ja kykyään olla rauhaisasti läsnä stressaavissakin tilanteissa. Panemalla itsensä kokonaan likoon kumpikin on oppinut ja saavuttanut paljon sellaista, josta varmasti on sekä ammatillisesti että yksityisen elämän kannalta hyötyä.

Aitona eläminen. Uskon jotenkin, että se on se suunta, johon yhä enemmän ollaan menossa. Todella hienoa. Tämä yhteiskunta puristaa ihmisiä aika rajusti ja tietyllä tavalla se pakottaa valitsemaan kaiken tuputetun seasta sen, mikä itselle on oikeasti tärkeätä. Minulle se on tarkoittanut pysähtymistä selvittämään, minne haluan suunnata elämääni. Ja ehkä kaikkein eniten tarvitsen sitä oppia, että myötävirtaan kulkeminen kuitenkin purttaan ohjaten, on niin paljon hauskempaa, mielekkäämpää, voimaannuttavaa ja elävämpää kuin jatkuva virran vastustaminen.

Sanat: kiitos, rentous ja hyväksyminen. Ja niitä sisältävät mielikuvat, tuntuvat juuri tällä hetkellä olevan tärkeimmät opittavat minulle. Vaikka aamulla kolottaa, niin silti on todella tärkeää jo ensimmäiseksi aamulla muistaa sana kiitos ja huomata, miten valtavasti siihen on aihetta. Rentous taas muistuttaa siitä, että kehon hyvinvoinnista on iän karttuessa yhä tärkeämpi pitää huolta. Jatkuva kireys ja jännittyneisyys on tuhoisaa. Hyväksyminen on sitä myötävirtaan kulkemista.

Nyt aurinko on jo noussut, näyttää valtavan kauniilta valoisalta pakkaspäivältä. Harakka lensi taas naapurikerrostalon katon ilmastointiputken päälle. Variksiakin siellä usein käy. Kiitos niistäkin, ovat upeita!

Toivottavasti valo lisääntyy ihmisissä jatkuvasti! Joulukin lähestyy ja siinä on aina erityistä arvostamisen, läheisyyden ja elämän pyhyyden viesti.
Ihanaa rauhaisaa, tunnelmallista joulunalusaikaa kaikille!

***

Ajatuksia herättävää

Luin äskettäin taas uudelleen pätkän kirjaa Intohimoinen läsnäolo (kirj. Catherine Ingram) ja minut pysäytti lainaus:

         "Sen minkä on tarkoitus valaista,
           täytyy kestää palamista."       Viktor Frankl

Itse teksti alkoi: "Kun olemme aitoja, onnistumiset tuntuvat olemassaolon lahjoilta ja tekevät meidät nöyriksi."

Vähän myöhemmin oli: "Havahtunut tietoisuus antaa kärsimyksen polttaa pois kaiken, joka aiheuttaa takertumista, joka ei ole aitoa ja puhdasta, kunnes jäljellä on vain oma säteilevä olemuksemme."

Siinäpä ajatuksia herättäviä lainauksia. Puhuvat sen verran itse puolestaan, etten taida enempää kommentoida.

Nytkö jo?

Alkusyksystä tuntui, että olin löytänyt keinon päästä kohtalaiseen tietoiseen läsnäoloon silloin kun halusin ja myös uskoin saaneeni tiedon fyysisten stressioireiden poistamiseen milloin tahansa. Olin tyytyväinen. Ja mitä tein?







Koska minulla nyt oli keinot parantaa oloani milloin vain, en tehnyt mitään asian hyväksi, koska kerkiäisi sen ... mañana. Mitä siitä seurasi? Olen saanut itseni väärillä elämäntavoilla ihan tukkoon ja niin kuin lihaksetkin surkastuvat, kun niitä ei käytetä, niin käy kaikelle muullekin ihmisessä. Energiat eivät kierrä missään ja monet kohdat kehossa oireilevat rajusti tukkeutumistaan ja psyykkinenkin puoli on juuttunut ahdistukseen ja pelosta toimimiseen (eikä rakkaudesta niin kuin pitäisi).

Uskon kyllä edelleen, että niillä alkusyksystä opituilla taidoilla pääsen kyllä aikaa myöten takaisin silloiseen tilanteeseen ja siitä sitten edelleen etenemään yhä läsnäolevammaksi. Mutta voi ihmisen tyhmyys, että se voi olla ja on tosi paljon, paljon työläämpää kaikin tavoin. Pitää opettaa pahasti jännittynyt keho rentoutumaan uudelleen ja uudelleen, ja taas parin sekunnin päästä uudelleen, ja sitten taas. Pitää valita uudelleen ja uudelleen oikea asenne, ja keskittyä olemaan myötätuntoisen tarkkaileva niin mielettömän paljon työläämmin, kuin mitä olisi tarvinnut silloin alkusyksystä.

Inhimillistä, ja tyhmääkin. Toisaalta, toivottavasti se jää minulle muistiin opiksi, että seuraavissa vastaavissa tilanteissa olen viisaampi, enkä siirrä muutosta loputtomiin. Ei kannata jatkaa vahingolliseen suuntaan vain koska kuvittelee, että kyllä sen aikanaan saa korjattua. Se korjaaminen muuttuu tosi raskaaksi niin kuin fyysisen kunnon palauttaminen pitkän vatsataudin tai ankaran flunssan jälkeen, ja voi olla, että se jossain vaiheessa muuttuu jopa mahdottomaksi, kun liian kauan odottaa. Vahingoittavat valinnat kertautuvat nopeasti: omassa kehossa, psyykessä, suhteissa muihin ihmisiin, toiminnassa tai toimimattomuudessa yhteisen hyvän eteen maailmassa.

Silti, olenkohan tarpeeksi viisas vieläkään, muuttaakseni suuntaa?? Tapoihinsa piinttynyt mukavoituminen on melkoinen voima. Toivon silti, että sisukkaasti saan palautettua keskittymiseni kohti yhä suurempaa tietoista myötätuntoista läsnäoloa.

Hyvää alkavaa marraskuista viikkoa! Ottakaamme joulurauha sydämiimme jo nyt. Oikealla ajoituksella ja oikealla asenteella olemalla ja toimimalla voimme itse kukin luoda tästä sellaisen loppuvuoden, jota sisimpämme toivoo.

***

Erilaisuus esille!

Ei ole kahta samanlaista ihmistä, ei edes identtisissä kaksosissa. Silti pyrimme sopimaan yhteiskunnan ryhmiin olemalla mahdollisimman samanlaisia (vaikka tietysti siinä samanlaisuudessa pyritään mieluummin olemaan vielä hiukan muita parempia! : )

Samanlaisuuden paine aiheuttaa epäaitoutta ja tarpeen tuomita kaikkea hiukankin erilaista. Välillä se on jo melkein hupaisaa, kuten kuntolentiksessä se, että istahdan yllättäen tauolla alas ja vaihdan kengät sopivammiksi. Herättää ensimmäisellä kerralla kovasti hämmästelyä ja naureskelua. Mutta. Kun sen tekee useammalla eri pelikerralla, niin sitten se jo onkin vanhaa totuttua, eikä herätä minkäänlaista reaktiota.

Jos me kaikki annamme pelon hallita ja vältämme tekemästä muista poikkeavia asioita ja tuomasta esille juuri sen hetken erilaisuuttamme, koko maailma muuttuu yhä rajoittuneemmaksi ja tuomitsevammaksi. Ei hyväksytä erilaisia ulkonäköjä, ei erilaisia maailmankatsomuksia, ei erilaisia ajatuksia, tekoja tai edes tekemättäjättämisiä. Mutta jos meillä on rohkeutta yhä useammin julkituoda senhetkisiä massasta poikkeavia piirteitämme, niin erilaisuus muuttuukin tavanomaisuudeksi, normiksi, itsestään selviöksi. Ja sekä meille itsellemme että muille tulee vapaampi ja parempi olla ja elää.

Toivon valitsevani yhä useammin, koko ajan eteeni tulevissa uusissa valinnoissa, rohkeasti aitouden.

***

Rakkaudella luotu kärsimys??

Niin kauan kuin muistan, olen yrittänyt tutkistella itseäni, ja analysoida ja pohtia omaa "minuuttani" siitä jotakin ymmärtääkseni. Mutta aina vaan tulee vastaan uusia ihmetyksen aiheita, vanhoista puhumattakaan.

Eniten olen ihmetellyt sitä, että kaikesta lähes loputtomasta yrittämisestäni huolimatta, "musta" puoli minusta on aina vaan niin vahva. Onko se "pelkkä" ego vai liekö siinä muutakin, joutuu usein hämmästelemään.

Suurin mustuuskysymykseni on, että miksi Rakastava Tietoisuus (jota meistä jokainen yrittää omalla pienellä riittämättömällä ihmisen ymmärryksellä määritellä) on luonut tälläisen "viallisen" valtavasti tuskaa tuntevan maailman, jota meidän sitten pitäisi rakkautta oppiaksemme, monenlaisen kärsimyksen kautta, työllä ja vaivalla muuttaa rakastavammaksi.

Vaikka ymmärrän, että tämä näkemys on yksipuolinen ja pelkistetty, niin jotain totta siinä kuitenkin on. Ja vaikka kuinka yritän, suuri osa minusta ei onnistu näkemään, että tälläinen tuskaa sisältävä maailma ja meille ihmisille tämän kipua ja kärsimystä sisältävän tehtävän antaminen olisi rakastavaa. Kuinka silloin myöskään voisi kokea elämänsä elämisen tärkeäksi ja arvokkaaksi?

Jos olen oikein ymmärtänyt, niin buddhalaisella puolella ajatellaan kärsimyksen häviävän, kun ymmärrys kasvaa ja ihminen toimii tietyllä tavalla. Varmaankin. Mutta. Ei se poista sitä, että useimmilla meillä ymmärrys ei vielä riitä, ja niin kärsimystä riittää (ja fyysistä kipua varmaan senkin jälkeen). En vaan millään voi pitää kärsimyksen antamista ymmärtämättömille  rakastavana opettamistapana. Kuka rakastava vanhempi opettaisi lapselleen rakkautta kärsimyksen kautta?

Silti olen kokenut, että Rakastavan Tietoisuuden on pakko olla tämän kaiken takana. Ja että ihmisen pitää pyrkiä kaikessa ehdottomaan rakkauteen. Sillä muuten ei tässä kaikessa olisi minkäänlaista mieltä.

***

Majakkana maailman merellä

Suurimmalla osalla maailman ihmisistä keskittyminen elämän jokapäiväiseen elämään sen usein hyvinkin haastavine ongelmineen vie kaiken huomion. On kuitenkin paljon ihmisiä, joilla on tarve myös etsiä itsestään ja elämästä jotain enemmän: kauneutta, sisäistä rauhaa, myötätuntoista rakkautta kaikkea kohtaa, tietoista läsnäoloa hetkessä. Luin jostain, että tälläiset ihmiset toimivat kuin majakoina. Kukin loistaa valoaan, auttaen ja opastaen esimerkillään ja olemuksellaan, muita ihmisiä näkemään oman reittinsä paremmin maailman karikkoisilla ja sumuisilla vesillä. Näyttäen, että elämässä on muutakin kuin pelkkä oma selviytyminen hetkestä toiseen.




Uskon että Sinäkin, arvostettu lukijani, olet yksi majakoista, tuskin muuten olisit lukemassa tätä. Majakkana olo ei ole aina helppoa, majakatkin tarvitsevat huolenpitoa ja tukea. Muistathan kuunnella itseäsi ja pitää myös itsestäsi niin hyvää huolta, että valosi pysyy mahdollisimman vahvana. Ottaa itse vastaan muiden majakoiden antama apu omalla paikallasi, majakoiden valo näkyy kauas ja heitä on kaikkialla: työelämässä, lähiympäristössä, blogeissa, joissa on levollisuutta, kauneudenetsintää, rakastavia ajatuksia. Sillä jokaisella valoa tuovalla ajatuksella ja teolla on merkitystä. Niin kuin jossain lukemassani sanottiin: juuri Sinä voit olla ainoa ja ratkaisevan tärkeä majakka juuri siinä paikassa ja sillä hetkellä, joka tuo ainoana valoa pimeään.

Kiitos kaikille teille, jotka olette valaisemassa meidän kaikkien yhteistä maailmaa! Kiitos ajatuksia ja kauneudenelämyksiä herättävistä blogeistanne, kiitos olemassaolostanne!

***

C-osia elämään!

Lähdimme eilen päiväretkelle Luukin ulkoilualueelle Espooseen, kun oli luvattu mukavaa säätä. Retki alkoi leppoisasti, aurinko paistoi osittain ja oli kaunista. Ihmisiä oli ulkoiluteillä liikkeellä viikonlopun ja hyvän sään innostamina melkein kuin Mannerheimintiellä Helsingissä. Kuvailimme innokkaasti kauniita lampia syysasussaan.

Paluumatkalla päätimme "oikaista" metsän kautta. Kuten yleensäkin meidän metsäretkillämme jo muinoin retkeilykerhoaikoinakin, niin tämä oikaisu oli lyhyehkönäkin aika haasteellinen eli sellainen vaikeampi C-osuus. Kun kuntokaan ei ole kovin kehuttava.

Kun tulimme taas metsästä ulkoilutielle mieheni huudahti: "Katso taaksesi!" Siellä tuli lumihituja sakeanaan ja ihan hetkessä se saavutti meidät viiman kera. Jatkoimme läheiselle keittokatokselle, jolla olimme suunnitelleet syövämme eväsleivät. Kaikki muut lähistön ulkoilijat olivat myös jo tulleet tai tulossa myräkältä turvaan samalle katokselle. Niinpä jatkoimme valokuvailua sateessa, kamerakin siinä väkisin vähän kastui ja itse myös, mutta onneksi ei paljon. Vähitellen useat muut ihmiset huomasivat, ettei siihen lumimyräkkään kuolekaan ja jatkoivat matkaansa, joten mahduimme sitten katoksellekin syömään. Mutta vilpoista oli viimassa. Eli tästä tuli toinen C-osuus samaan retkeen.

Molemmat C-osat olivat mielenkiintoisia ja toivat antoivat paljon lisää sisältöä retkelle. Joskus C-osat saattavat olla niin haasteellisia, että niistä tulee peräti D-osia. Mutta kaikki ne antavat jotain enemmän: auttavat arvostamaan helppoja, miellyttäviä hetkiä ja antavat lisää itseluottamusta omaan selviytymiskykyyn. Nykyään jo kaipaan ainakin yhtä C-osaa jokaiselle retkelle, liian mukava retki jää yleensä aika mitättömäksi.

C-osia tarvitaan elämän retkellä!

***

Kiitos mahapöpö!

Viime yönä puolen yön aikoihin, juuri kun olin aikeissa mennä nukkumaan, vatsani alkoi vaivata ihan mahdottomasti. Sattui kovasti eri puolilta ja sain juosta jatkuvasti pikajuoksua vessaan. Eihän se kivalta tuntunut.

Siinä oli aina välissä mahdollisuus mietiskellä syntyjä syviä. Yritin tietysti rentouttaa itseäni mahdollisimman paljon ja levätä aina kun voin. Sitten aloin miettiä, mistä kaikesta minun oli siinä syytä olla kiitollinen. Minulla oli privaattikäytössä oma lämmin mukava sisävessa, josta saatoin aina välillä palata turvalliseen, lämpimään, pehmeään sänkyyni.  Tiesin, ettei kyse ollut mistään vaarallisesta ja vakavasta. Ajattelin myötätunnolla kaikkia niitä ihmisiä, jotka sairastavat vaikka punatautia pakolaisleirissä tai joilla on pitkittynyt vaikea synnytys tai muuta oikeasti kamalaa. Ja kun vaiva sitten yllättäen helpotti jo puoli viideltä aamuyöstä niin paljon, että sain nukahdettua pariksi tunniksi, sekin oli tosi hienoa (vatsataudit mulla yleensä kestävät vähintään 2 vuorokautta ja vatsan normaaliksi palaamiseen menee pari viikkoa). Olen todella tyytyväinen, että sain tälläistä opetusta (vaikkei se mukavalta tuntunutkaan!).

Niin tärkeitä asioita kiitollisuus ja myötätunto. Ja niin helppoja unohtaa arkipäivän hyörinässä.

Toivoisin silti, että ne pysyisivät paremmin mielessä, ettei tarvitsisi kovin usein muistuttaa....   ;)

***

Opettelemista oppijana oloon

Opettelen uutta tapaa kuvittaa ja kirjoittaa. Valitsen sopivan rauhaisan kuvan ja liitän siihen tekstin, joka tulee suoraan sisimmästäni sillä hetkellä. Monet muutkin tekevät näin ja näin tehtyjä kortteja olen ostanut itselleni ja muille.

Opettelemistahan kaikki on täällä. Jos me olisimme jo valmiita, tuskin olisimme enää täällä.

Vaikeimmin opittavia asioita tuntuu mulle olevan myötätunto ja rakkaus tätä minua kohtaan. Kun pysähdyn ja kiinnitän huomioni asiaan, asia on helpohkosti korjattavissa. (Niin kuin niin monet muutkin vastaavat asiat.) Mutta se hidastaminen tai peräti pysähtyminen on niin suuressa ristiriidassa tämän länsimaisen yhteiskunnan arvojen kanssa. Ja niinpä useimmiten lähden mukaan suorittamaan, ihan kaikkea mitä teen, ja rakentelen turhia arvoasteikkoja ja kritiikkiä kaikille tekemisilleni ja ajankäytölleni. Eikä ihme, että sitten kiristyn ja voin huonosti.

Opettelemisen opettelu, keskeneräisyydestä nauttiminen, asioiden toistaminen epätäydellisinä. Siinä on jotain joka sotii pahasti omia miellekuviani vastaan. Olen niin kauan kuvitellut, että pyrkimys täydellisyyteen on ainoa oikea tekemisen ja olemisen peruste. Pahasti menee pieleen! Silti tyyppivirheitä toistan ja toistan ja toistan, niin meille ihmisille inhimillistä on. Tahdon luoda täydellisen tekstin, täydellisen kuvan, ja vielä käyttäen siihen pienimmän mahdollisen ajan. Höpsöä. Ja inhimillistä.

Muutos.   Tarpeen.    Kyllä.     Rauhaisasta, myötätuntoisesta läsnäolosta tässä hetkessä lähtien, ei muuten.

***

Harmaasta hurmaavaan

Kun katselen olohuoneen sohvalta ulos näen pelkkää tasaisen harmaata. Niin taivas kuin seinät, verhot ja karmitkin ilman sähkövaloa. Tulee tunne, että on harmaan tylsää, sisällyksetöntä, yksipuolista, ikävystyttävää.
Ja hämärää. Valo vähenee ja syksy etenee, vääjäämättä.

Silti, ei sen tarvitse olla tappavan tylsää.

Harmaat ja jopa mustakin ovat hienoja taustoja.

Taustoja, joissa voi hiljentyä, hidastaa, pysähtyä arvioimaan elämän sisältönsä uudestaan. Vastaako elämäni sitä, mitä sen tahtoisin olevan? Elänkö niin kuin toivon.

Mitä tahdon, tehdäkseni elämästäni luovan leikkisän, värikkään innostavan? Tahdonko kotiini sellaisen sisustuksen ihastuttavine pikkuesineineen, joka jaksaa luoda piristystä ja seesteistä mieltä? Tahdonko luoda lisää rakastavia ihmissuhteita? Ja/tai syvällisemmät ja rakastavammat suhteet rakkaimpiini? Tahdonko olla lähempänä luontoa? Tahdonko suunnata mielenkiintoni johonkin uuteen harrastukseen tai haasteeseen? Vai tahdonko vain hiljentyä, nauttia rauhaisita hämyisistä hetkistä kynttilän lumoavassa valossa.

Harmaassa on niin paljon mahfollisuuksia. Ettäkö tylsää, kun on mahdollista vaikka valokuvata harmaan sävyjä, kontrasteja!

JOS valitsen harmaan olevan tylsää sisällyksettömyyttä, voinhan minä siitä sellaisenkin luoda. Jos tahdon.
Se on yksi mahdollisuuksista.

Jo ajatus Sinusta vaikuttaa

Kuinka se, että on tietoinen toisen tietoisuuden tarkkailusta vaikuttaakaan valintoihin!

Jokainen teko ja jokainen blogi olisi hyvin erilainen, jos tekijä/kirjoittaja tietäisi, että sillä varmuudella ei koskaan tule olemaan yhtään lukijaa tai katsojaa.

Jos me teemme blogimme julkisiksi, me myös toivomme tai ainakin oletamme sillä olevan lukijoita. Se tietoisuus vaikuttaa vahvasti, tavalla tai toisella: pyrimme vaikuttamaan joltakin, joka vastaa toivomaamme mielikuvaa. Pyrimme valitsemallamme tavalla tekemään jonkinlaisen vaikutuksen lukijaan: haluamme löytää samoinajattelevia tai joku tykkää provosoida tai haluamme jonkun sanovan, että oletpas ottanut tai löytänyt kauniin kuvan tai tehnyt hienon teon. Tiedostamattomammista motiiveista puhumattakaan.

Tietoisuus on kyllä valtava lahja, vaikkei se aina (vaikkapa kun pelottaa) siltä tunnukaan. Ja tietoisuus toisten tietoisuuksista, ajatellapa jos itse olisi ainoa tietoisuus maailmassa, huh! Tässäkin vaiheessa tietoisuus eri ihmisten erilaisista näkemyksistä tietoisuudesta vaikuttaa väkisinkin kirjoittamaani. Toinen näkee ihmiset kaikki erillisinä tietoisina pisaroina ilmassa, toinen pisaroina tietoisen meren kokonaisvaltaisessa yhteydessä. Niin kuin maailmassa yleensäkin, loppujen lopuksi lienee samasta asiasta silti on kysymys, vain eri näkökulmista.

Mielenkiintoisin ajatus kahden ihmisen tietoisuudesta toisistaan oli jossain kirjassa: kun kysyttiin joltain itämaiselta viisaalta, että mitä tapahtuisi, jos hän joskus tapaisi tietyn toisen itämaisen viisaan. Hän vastasi, että he iloitsisivat toistensa seuransa ja voi olla, että he peräti vaihtaisivat jonkun sanan. Ajatus kahdesta hyvin rakastavasta ja tietoisesta henkilöstä "tuikkimassa" läsnäolon iloa toisilleen viehättää minua suuresti.

***

Kaikki elämässä tarjoaa oppimisenpaikkoja

Olen tänä syksynä yhä lisääntyvästi innostunut luontovalokuvaukseen. Eipä mikään ihme, kun on ollut näin uskomattoman kauniita ilmoja ja ei kovin suurta taitoa vaadita, että näillä ilmoilla saa aikaan luonnonkauneudesta kertovia kuvia.

Parhaimmat luontokuvayritelmäni löytyvät toisesta blogistani: Mielikkini.blogspot.com.

Ulkoilu valokuvaten on aika kaksipiippuinen juttu. Toisaalta tulee lähdettyä useammin ulos ja varsinkin, jos on erityisen "valokuvauksellinen" ilma. Ja tulee katseltua kaikkia luonnon ihanuuksia tarkemmin, jopa niitä etsien. Toisaalta liikunnasta ei tahdo tulla mitään, kun koko ajan löytyy jotain mielenkiintoista kuvattavaa. Kävelymatkat tahtovat siksi myös jäädä melko lyhyiksi. Silti aikaa saattaa mennä tuntikausia. Miten kuvaavaa tämän maailman dualismille: kaikella on "hyvät" ja "huonot" puolensa. Mutta kaikesta voi ja varmaan pitääkin ihmisen oppia, ja myös oppia tästä oppimismatkasta iloitsemaan.

Olen ihmetellyt, miten suuren innostuksen ja pyrkimyksen vallassa (kuten kuvatessa), onnistuisi silti samalla pysymään rauhallisen tietoisen läsnäolevana ja pysähtymään hetkeen. En ole mielestäni silloin missään flow-tilassa, vaan turhan suorituskeskeinen. No, kaipa se pikkuhiljaa selviää, kyllä sen elämä varmaan opettaa, sen niin kuin muunkin.
*

Mä tahdon!!!

Niin upeasti elämä toimii peilinä sille, missä ihmisessä vielä on rakkauden puutetta. Tuo "mä tahdon!!!" on kyllä yksi parhaimmista tavoista oppia. Jos kiinnitän onnellisuuteni yhteenkään tahtomiseen (ja niitähän arkipäivässä riittää...) en voi olla onnellinen kokiessani, että jotain tiettyä on saatava, ENNEN KUIN voin olla onnellinen. Puutteen mielikuvassa eläminen tekee ahneeksi ja kärttyisäksi.

Jokainen hetki on täynnä valtavia mahdollisuuksia, kun vain pysähdyn kiinnittämään huomioni siihen. Enkä haluamaan jotain muuta, jota kulloinkin kuvittelen itseltäni puuttuvan. Jos vain pysyn myötätuntoisen ja kiitollisen läsnäolevana elämässäni, niin löydän sen, mitä turhaan muualta etsin. Ja kun mitään ei voi menettää saamatta jotain parempaa tilalle, niin millaiset mahdollisuudet jokainen hetki tarjoakaan elämän ihmeistä nauttimiselle. KUN vain muistan (niin kuin mielessäni ajattelen) palata lämpimään läsnäolon tilaan.

Chilen kaivosmiehet

Tänään on lopultakin se päivä, jolloin Chilessä kaivokseen jumittuneita miehiä on alettu nostaa ylös takaisin maan pinnalle. Ilmeisesti ainakin toistaiseksi kaikki on mennyt hyvin. Hieno asia, jota varmasti kaikki ovat toivoneet ja odottaneet.

Tälläinen asia kiehtoo kovasti ihmisen mieltä: onnistutaanko pelastamaan? kuinka he siellä ovat hyvin vaikeissa poikkeusoloissa pärjänneet? mitä he kokevat palattuaan maan pinnalle? miten heidän elämänsä muuttuu tämän seurauksena?

Poikkeuksellisessa tilanteessa olevat ihmiset tai poikkeukselliset ihmiset kiinnostavat suuria määriä ihmisiä. Miten tavallisessa tilanteessa olevat tai tavalliset ihmiset voisivat myös olla toisillensa mielenkiintoisia? Miten saada huomiota tavallisille kaivosmiehille, jotka tekevät uskomattoman hankalissa oloissa vaarallista ja raskasta työtä? Miten saada huomiota sille, että työ on niin vaarallista, että siinä usein kuollaan?

Toivon kovasti, että kaikki nyt pelastettavat pääsevät turvallisesti ylös ja heidän elämänsä järjestyy hyvin. Ja että he toipuvat tuosta kaivoksen vankina olosta. Jossain luki, että eräs heistä on kirjoittamassa aiheesta kirjaa. No, jos se onnistuu, niin ainakin hänen köyhyytensä ja elinolosuhteiden pakottama työskentelynsä syvällä maan alla lienee sen jälkeen ohi, sillä kirjasta povataan joulumarkkinoiden myyntimenestystä.

Elämä tarjoaa kärsivällisyysharjoitusta (ja luontokuvia)

Blogger ja meidän kone. Siinäpä oiva haaste kärsivällisyyden oppimiseen.

Tekstejä katoaa. Kuvia ei saa valikoitua, ja jos jotain valikoituu, niin ihan väärää. Kaiken huipuksi onnistuin ilmeisesti poistamaan vahingossa valokuvablogini tekstinkirjoitusosasta valintapalkista suurimman osan, mukaan lukien sen kaikkein tärkeimmän kuvienliittämis -painikkeen. Jeeee...

Elämää se vain on ja hyvää muistutusta siitä, ettei tee asioista itselleen liian tärkeitä (vaan kyllä silti harmittaa!).
Aurinko paistaa ulkona ja oikeasti kaikki on hienosti.

Hetkessä elämisen opetteleminen tuntuu vaativan aika paljon keskittymistä ja huomiota. Ei se suju tosta vaan harjoittelematta. Varsinkin nämä keinomaailmat: tietokone, tv yms., tuntuvat saavan minut totaalisesti unohtamaan hetkessä olemisen ja koko olemus (keho ja mieli) kiristyy ja särkee ja ärsyttää. Kuinka järjetöntä toimia niin. Ja inhimillistä.

Keskitänpä nyt aimo annoksen myötätuntoa kenkusti voivaa itseäni kohtaan. Se auttoi, nyt tuntuukin jo paremmalta. Ja päälle vielä syviä, rauhaisia hengityksiä. No niin, taidanpa olla jo paremmin (ja paljon mukavammin) läsnä tässä hetkessä.

Eilen oli mahtavan kaunis ulkoiluilma ja liitän tähän luonnon kauneutta silti retkeltä.

Kevennystä rauhaisin kuvin ja levollisin laulunsanoin

Suurin osa laulujen sanoista käsitellee parisuhdeasioita: suurta ihastusta tai kaipuuta, katkeruutta.
Olen usein ihmetellyt, miksi sanoitetaan niin vähän ihania, levollisia, kauniita sanoituksia. Muutaman uskon kuitenkin muistavani, joten tässä (mielestäni) kauniita kuvia ja ihmistä nostavia sanoituksia:

"MAAILMASSA MONTA
ON IHMEELLISTÄ ASIAA,
NE HÄMMÄSTYTTÄÄ, KUMMASTUTTAA
PIENTÄ KULKIJAA"

"LAULAN, LAULAN, LAULAN VAAN,
LAULU ILOA TUO MAAILMAAN,
HUOLET HEITÄN HUOMISEEN:
PÄIVÄN ONNELLISEN TÄSTÄ TEEN!"

"JOKAINEN IHMINEN ON LAULUN ARVOINEN,
JOKAINEN ELÄMÄ ON TÄRKEÄÄ,
JOKAINEN IHMINEN VAIN ELÄÄ HETKEN SEN,
SEN JONKA KOHTALO ON HÄLLE MÄÄRÄÄVÄ"

"VARJOON JOHTAA SE TIE,
JOTA RAKKAUS EI VALOON VIE"

"ELÄMÄ ON KAUNIS, KAUNIS, KAUNIS,
ELÄMÄ ON KAUNIS, ONHAN NIIN,
TIETÄNI MÄ KULJEN, KULJEN, KULJEN,
TIETÄ KULJEN SILMIN AVOIMIN"

"NIIN KUIN MATTOA LOISTAVAA,
JALANKULKIJA KÄYDÄ SAA,
SYKSY SAANUT ON SAAPUESSAAN,
LIEKKEIHIN MAAN."

"MÄ VAIN OLEN LINTU PIENI JA SIIPENI HEIKOT ON,
VAAN OISINPA ULJAS KOTKA,
NIIN NOUSISIN LENTOHON.
JA NOUSISIN TAIVOON ASTI"
*

Itse tehdyt rajoitukset

"Kuka haluaa hullun, kuka rakastaa rumaa?"       ja siitä pelko syntyy.

Siksi olen suurimman osan elämääni yrittänyt epätoivoisesti olla muiden mielestä miellyttävä. Ja tietenkin mitä enemmän sitä yrittää, sitä pahemmin tuntee epäonnistuvansa. Tunnen, etten kelpaa kokonaisena todellisena itsenäni oikeasti minnekään. Ja siihen tunteeseen jää (ego pitää siitä huolen) kiinni. Se palaa aina uudelleen, muistuttamaan itsestään. Se muuttaa asumaan kehoon pysyvästi ja tekee kireäksi ja kipeäksi.

Järjetöntä jäädä siihen kiinni. Todennäköisesti löytyisi ihmisiä, jotka voisivat kestää koko sen paketin, jona itseäni pidän. (Siitäkin huolimatta, että minussa on sellaisia puolia, joita useimman ihmiset eivät siedä tai vähintäänkin minun kengissäni kulkematta helposti arvostelisivat.) Mutta ego-puoli ihmisyydessä on kovin ovela, löytää aina jonkun heikon haavoittuvan kohdan.

Luin jonkun blogista tänään, että häntä kyllästyttää, kun ihmiset aina parjaavat egojaan ja että kaikki tunteet ovat arvokkaita. Olen tietysti samaa mieltä, mutta myös samalla eri mieltä. Tarkoitamme ego-sanalla aavistuksen verran eri asioita. Kyllä on vaikea kommunikoida ihmisten kanssa ja egoni mieliksi vielä kaikkia tai ainakin mahdollisimman montaa miellyttävästi, kun samat sanat merkitsevät eri asioita ihmisille. Ja kun kukin kuulee puheesta ja lukee tekstistä sen, mihin itse on sillä hetkellä keskittynyt. Huomaahan sen siitäkin, että eri kerroilla itse jotain kirjaa lukiessa kiinnittää huomionsa ihan eri asioihin.

On niin todella vaikeaa ja hävettävän noloa olla tai kokea olevansa huono. Siltikin vaikka kaikki ovat sitä, monen monituista kertaa mitä erilaisimmissa asioissa elämässään. On älyttömän vaikeaa tulla kelpaamattomana pidetyksi, hylätyksi ulkopuolelle. Tämä länsimaailma luokittelee ja opettaa arvostelemaan ihmisiä kaikessa ja koko ajan: puhutaankin jo A-, B- ja jopa Ö-luokankin ihmisistä. Kaikessa vertaillaan raa'asti koko ajan: parempi-huonompi, kauniimpi-rumempi, tyhmempi-viisaampi, arvottomampi-tärkeämpi. Monissa asioissa itsekukin jättäytyy tahallaan itse vapaaehtoisesti ulkopuolelle, ettei tarvitse kokea sitä huonompana ja ehkä jopa arvottomana pidetyksi tulemisen tuskaa. Ja päädymme kuin minäkin itse vapaaehtoisesti rajoittamaan elämäämme. Haavoittuvana oleminen on niin vaikeaa. Silti sitä ei voi millään kokonaan välttää, joka vaiheessa elämässä olemme oppilaina monessa asiassa ja kohtaamme uusia kontaktitilanteita.

Kun me ihmiset rajoittamme itseämme, se taas rajoittaa maailmaa. Ja maailmasta tulee sellainen, että yhä harvemmassa tilanteessa yhä harvempi uskaltaa olla tosi ja aito. Kierre jatkuu, kunnes jossain vaiheessa tilanne käy liian ahdistavaksi ja paine muutokseen rikkoo rajat. Tänään erään blogin kommentista luin, kuinka eräs tavallista rohkeampi ihminen tuntee tarvetta ja jopa uskaltaa rikkoa typeriä arkipäivän "normaaliuden" rajoja esim. vesijuoksussa olemalla totuttua luovempi. Todella hienoa! Upeaa, että rohkenee ja on hienona esimerkkinäkin muille.

Jossain vaiheessa yhteisön kollektiiviseksi kirjoittamattomaksi päätökseksi on muodostunut, että järjestelmän ja yleisen turvallisuuden ylläpitämiseksi esimerkiksi työssä ja koulussa on oltava mahdollisimman rajoitettua ja ikävää. Miksi useimmissa niissä lähes kielletään nauraminen, aitona tuntevana ihmisenä oleminen ja luovuus? Ja luodaan rasittava, ikävä ja ahdistava ympäristö. Unohdetaan mitä varten koulut ja työpaikat itse asiassa ovat. Koulut oppimista varten, joka varmasti iloisen innostuksen vallassa sujuisi paljon paremmin. Ja työpaikat erilaisten tuotteiden ja palvelujen tuottamista varten, joka sekin sujuisi pitkän päälle paremmin, jos työntekijöillä olisi miellyttävä olo ja sekä työntekijätason että pomotason työntekijöillä olisi kannustavaa ja innostavaa arvostusta toisiaan ja toistensa työtä kohtaan.

Maailma muuttuu jokaisessa jokaikisen pienimmässäkin valinnassa johonkin suuntaan.

Toivonpa, että muistan sen yhä useammin ja uskallan rikkoa omia rajojani suuremman inhimillisyyden ja myötätunnon suuntaan, sekä omaa haavoittuvaista itseäni että kaikkea maailmassa kohtaan.

***

Mikä tälle nimeksi?

Öööö... Maailma on täynnä mahdollisuuksia. Jokainen niistä vetää puoleensä omalla voimallaan. Pitäisi sitä, pitäisi tätä. Haluaisin sitä ja tätä ja tota myöskin. Voisin kirjoittaa tähän melkein mistä tahansa aiheiden ja mahdollisuuksien loputtomasta maailmasta.

Mutta valita pitää. Voin kirjoittaa vain yhtä kirjainta ja sanaa ja lausetta tähän kerrallaan. Nyt. Valintani perustuu motiiveihin ja hyvin usein ne ovat likaisia (siis egosta). Jonkin laista omaa etua pitää saada, vaikka se etu olisi vain oman (luulotellun) minäkuvan egoa miellyttävämmäksi muokkaus.

Siis olenhan minä arvokkaampi ihminen, jos edes joku suostuu lukemaan, mitä minä tänne räpellän. Ja vielä arvokkaampi, jos joku joskus katsoo minun antaneen uutta näkökulmaa itselleen. Vau! Olenpa minä erinomainen! Tai jos joku viitsii kehaista jotain ottamaani kuvaa. Olen siis SUURI valokuvaaja! Kerta kaikkiaan surkuhupaisaa.

Mitä minä tänne kirjoittaisin, jos voisin tehdä kirjoittamisen ilman egon vaikutusta, pelkästään myötätuntoisesta rakkaudesta kaikkea olevaa (myös tätä minulla lainassa olevaa "minuutta" kohtaan)? Siinäpä mielenkiintoinen kysymys. Olisiko sitten enää mitään kirjoitettavaakaan?

Ainakin siinä tilassa kiinnittäisin paljon enemmän huomiota tämän minuuden kireään vointiin nyt-hetkessä ja sen helpottamiseen keskittymällä rakastavaan läsnäoloon. Lakkaisin jähmettämästä kaikkea ei-toivomaani kivuiksi kehooni. En odottaisi juuri tietynlaisia, sillä hetkellä tärkeinä pitämiäni määrättyjä nautinnontunteen tuottajia. Vaan antaisin elämän suunnattoman runsauden iloisesti yllättää minut kunakin hetkenä, ja mihinkään kiinnittymättä vain loputtomasti hämmästelisin ja ihastelisin juuri sen hetken mahdollisuuksia. Siis jos... Kyllähän niissä hetkissä välillä käy, mutta kun pitää oppia niissä jatkuvasti pysymään. Vaatii harjaannusta ja niitä valintoja. Uusia valintoja joka ikisessä hetkessä, taas ja taas ja taas. Ja ....

Kiinnostaisi silti, mitä tähän tulisi, jos pystyisi sen tyyppisessä tilassa kirjoittamaan. Olisiko se peräti jotain (oman sisäisen itsen?) kanavoinnin tyyppistä??

"Vapaus on tässä ja nyt, valita ilo ja riemu. Kokeile sitä. Yhdisty meihin. Kuuntele sisäistä ääntäsi ja leiki ja riemuitse. Villisti ja vapaasti, antaen Elämälle kaikkesi. Kuuntele meitä ja antaudu rakkauden valtakuntaan."
Tajunnanvirtaa. Tai jotain muuta. Vapaasti valittavaksi.

Hyvää aurinkoisen päivän jatkoa jokaiselle, joka egoni suureksi iloksi täällä käy!

*

Millä motiivilla toimin?

Huomasin taas, että mielentilani oli ärtyisä ja tyytymätön. Ja kun mietin millä motiiveilla päivääni suunnittelin, eipä ole ihmekään. Unohdin taas pyrkiä toimimaan rakkaudesta johonkin. Haluan liikaa saada jotain egolleni: kauniita kuvia, joista joku tykkäisi tai onnistua sanomaan jotain hauskaa, joka huvittaisi muita tai tehdä jotain, josta voisi kertoa muille vastavuoroisesti, kun he kertovat omista mielenkiintoisista tekemisistään. Ei, ei, ei, pieleen menee taas! Minkä ja miten tekemistä minä rakastaisin tänään, nyt??!


Olen myös yrittänyt ehtiä lukea mahdollisimman monen kiinnostavan ihmisen blogeista mahdollisimman monta mielenkiintoista tekstiä. (Siinäkin taas se väärä motiivi, että enemmän kiirehtien olisi parempaa). Paljon ajatuksia ja tunteita herättävät upeiden ihmisten oivallukset ja rohkean avoimet kertomukset omasta elämästään ja ajatusmaailmastaan. Kiitos kaikille teille, kun avarratte maailmankuvaani!

Vastaus kommentteihin yms.

Hei Rita, Verna ja Itkupilli!

Sydämellisesti tervetuloa lukijoiksi! Ihanaa, että löytyy ihmisiä lukijoiksi!

Ritalle: en saa kommenttia toimimaan (teknisiä ongelmia taas kerran, niitä riittää), joten en saa siellä vastatuksi, viestisi löysin Bloggerin kautta. Se Facebook-kysymyksesi: en ole vielä kovin hyvä näissä asioissa, mutta mielestäni saimme mieheni kanssa sen toimimaan Bloggerin ulkoasusta, teksti (ei sivugadget) osion muokkaamisella.. Sillä samalla sitten emme taas saaneet Tykkään-osiota toimimaan...

Ihanat ilmat tällä viikolla ja paljon on tullut kuvattua. Tuntuu myös, että jotain siinä läsnäolon opettelussakin on edistynyt, katsotaan toimiiko pitkän päälle, jos niin kirjoittelen sitten siitä.

Oikein hyvää viikonloppua kaikille!

Kun vain muistaisin NYT...

Kirjaviisautta.
Sitä tuntuu olevan pää ja mieli täynnä. Totuus tulee kuitenkin siinä vastaan, että onko minulla hyvä ja myötätuntoinen olo NYT. Unohdan jatkuvasti pysähtyä ja valita olla rauhaisasti tietoisesti läsnä mahtavassa hetkessä nyt. Unohdan valita juuri nyt asenteekseni rakastavan myötätunnon itseäni ja muita kohtaan.

Kuinka monen ärräpään ja tuomitsevan ajatuksen annankaan täyttää mieleni. Kuinka usein annan mieleni takertua johonkin muka tärkeään, josta haluan pitää vimmatusti kiinni. Ja kylmästi sivuutan kehoni viestit pahasta olosta. Sekä tunteideni villin sekasorron.

Näinkö haluan elää elämäni? No, en oikeasti todellakaan. Joku osa minusta kuitenkin haluaa vielä pitää tiukasti kiinni siitä mikä on ollut totuttua.

Koko elämä kuitenkin on jatkuvaa muutosta. Ja jokainen ihminen muuttuu ja oppii koko ajan, vaikka kuinka pistäisimme muutoksille hanttiin. Ihanaa, että joka hetkessä minulla on uusi mahdollisuus valita miten ajattelen, asennoidun ja toimin. Levollista, rakastavan myötätuntoista mieltä tänne, kiitos!

Hyvää vai pahaa?

Jos olisin aloittanut tämän tekstin sekunttia myöhemmin, se olisi ollut erilainen. Ja koska se olisi ollut erilainen, sillä olisi ollut erilainen vaikutus jokaiseen sitä mahdollisesti lukevaan ihmiseen. Kun nyt äsken pidin parin sekunnin tauon, kun korvaani kutisi, niin se taas muutti koko tämän tulevan tekstin. Aika hurjaa, eikö?!

Jo heti aamulla herätessämme minä ja Sinä alamme tehdä valintoja: minkälaisia ajatuksia pyöritämme ja mitä tekoja niistä ajatuksista sitten seuraa. Ja mitä kukin yksittäinen tekomme vaikuttaa maailmaan, kun tekomme aaltovaikutus osuu ensin lähimpiin ja sitten heidän kauttaan leviten koko maailmaan. Ilman minun yhtä pienen pientä ajatustani maailma nyt vain olisi ainakin hitusen erilainen. Tai sitten hyvinkin erilainen. Kukaan meistä ei tiedä yhdenkään tekomme koko vaikutusta, eikä se aina ole edes sellainen kuin voisi kuvitella. Hyväkin teko voisi jossain aaltovaikutuksen kohdassa aiheuttaakin jotain negatiivista tai paha teko jotain hyvää.

Mutta me vaikutamme ja paljon, vaikkei usein siltä tunnukaan. En usko tekojeni satunnaisvaikutukseen, haluan koko olemuksellani uskoa, että kaikella tässä maailmassa on kuin onkin rakastava tarkoitus (vaikka totta tosiaan pieni ymmärrykseni ei riitäkään sitä aina näkemään). Uskon siihenkin, että se millä tarkoituksella ajattelen ja toimin, vaikuttaa hyvin voimakkaasti tekojeni seurauksiin. Tahdon oppia toimimaan vaikuttimenani syvä myötätunto sekä itseäni että kaikkia elämässäni tapaamiani kohtaan. Ja toivon, että yhä useampi ajatukseni ja tekoni syntyy valinnasta pyrkiä rakastavaan myötätuntoon.

Tälläisen tekstin tekemäni valinnat saivat nyt aikaan.
Tai sitten palaan ja muutan jotain...

-----

Kauniita kuvia välillä

Edelliset kirjoitukseni, joiden sisältö on tällä hetkellä minulle tärkeintä maailmassa (ja toivottavasti joku muukin niistä löytää jotain), kaipaavat varmaan tänne väliin vähän kevennystä. Yritän löytää mahdollisimman kauniita kuvia, jos järjestelmä on yhteistyöhaluinen.

Lisää kuvateksti