Mitä se yksinäisyys oikein on? Mitä minä silloin etsin? Ilmeisesti jonkinlaista arvoa itselleni. Lämminta hyväksyvää yhteyttä johonkuhun. Että joku näkisi, että minä olen olemassa ja iloitsisi siitä. Miksi tuntuu, ettei tälläistä yhteyttä kovin paljon ole, että ne yhteyden hetket ovat niin kovin lyhyitä ja ohimeneviä? Ja silti ne tuntuvat minusta kaikkein tärkeimmiltä ja arvokkaimmilta asioilta maailmassa (ei se paljonko on rahaa, lisää tavaraa, kuinka paljon olen onnistunut suorittamaan, ei paremmuusjärjestys johonkin verrattuna). Tuntuu vain niin muista irralliselta, vähän niin kuin olisi ainoa tunteva ja lämmintä kontaktia kaipaava olento ja muut vain pyörisivät robotteina maailmassaan keskittyen haalimaan lisää lyhyitä mielihyvän hetkiä tavaran, vertailun ja suorittamisen avulla.
Jossain elämänohje-kirjassa sanottiin, että sitä mitä itse haluaa, pitää ensin itse lahjoittaa maailmalle. Siitä kai sitten on opeteltava lähtemään liikkeelle: OSOITETTAVA muille, että jo pelkästään ollessaan olemassa, he ovat minulle tärkeitä ja että iloitsen pelkästään siitä, että he OVAT olemassa (ilman, että heidän tarvitsee tehdä yhtään mitään, ilman että heidän pitää täyttää mitään odotustani tai toivomustani).
Todellakin, siitä se varmaan oikeasti lähtisi liikkeelle. Miksi siis edelleen vietän pääosan aikaani yksin surkutellen itseäni? Siinäpä tuhannen taalan kysymys...
Ehkäpä on toimittava samoin myös itsensä suhteen, osoitettava ITSELLEENKIN, että arvostaa pelkkää omaa olemassaoloon ja omaa erityisyyttään Elämän suuressa joka hetkisessä lahjassa!
**
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti